Maailman paras levy 1972

Jotkut suosikkibändeistäni ovat niitä, joiden biisejä olen kuullut soitettavan paitsi radiossa myös esimerkiksi nuoruuteni tanssilavoilla ja vastaavissa tilanteissa, koska kotipaikkakuntani tanssibändit suosivat heidärn tuotantoaan. CCR on yksi sellainen bändi, ja vuonna 1972 levydevytoinut The Eagles toinen. Nuorempana minulla oli aika lailla ennakkoluuloja kantria ja sen johdannaisia kohtaan, joten korvan taakse tarttui ensin "Hotel Californian" aikainen keskitien rock, mutta myöhemmin myös bändin varhaisemmat levyt ovat jääneet soimaan.

Jo debyyttialbumillaan nämä nuoret kotkat tekivät yhden sellaisen kappaleen, joka on päässyt kaikkien aikojen suosikkilistallani aika korkealle; "Witchy Woman" on minun korvissani maaginen esitys. Hieno sävel, hyvä sovitus, vivahteikas soitto ja Don Henleyn laulu sekä korviahivelevär stemmat - kovin paljon tätä enempää en oikein osaa musiikilta vaatia. Eaglesin muutkin jäsenet olivat vähintäänkin kelvollisia vokalisteja, mutta Don on kunkku - ja bändin uran suurimmat suosikkibiisini ovat melkein järjestään hänen laulamiaan.

Ja toisaalta nykyään myös kantri maistuu minullekin - ehkä ei kaikkein tyhmin punaniskameininki tai liian juureva bluegrass, mutta kaikki sellainen käy, joka jotenkin nojaa synkempään perinteeseen kuten mustaan musiikkiin, eikä ryöstöviljele steelkitaraa.

Kantrin ja soulin rajamailla on tehty paljon hienoa musiikkia; monet syvän etelän soultähdet Percy Sledgestä ja Joe Texistä lähtien käyttivät myös kantrimuusikoita ja levyttivät kantribiisejäkin. Millie Jackson ei ehkä tehnyt samaa, ainakaan liian ilmeisesti. Tämä yksi suosikkiäänistäni (yhdessä lähinnä Mavis Staplesin, Bettye Lavetten ja Gladys Knightin kanssa) LP-debytoi 1972 samannimisellä albumilla, joka aloitti hämmentävän kovatasoisen levysarjan johon kuuluvat myös legendaariset "Caught Up" ja "Still Caught Up".

Itse omistan hänen viisi ensimmäistä albumiaan, ja niistä voisi kehua jokaisen, mutta tämä hänen ensialbuminsa oli myös ensimmäinen jonka itse kuulin, ja ehkä siksi erityispaikalla sydämessäni. Parhaimmillaan tämä 70-luvun soul on pelkästään soinniltaan - rytmi, torvet, jouset - niin hyvää, että biisit ova vähemmän tärkeitä, mutta tälläkin levyllä on sellaisia puntinvipittäjiä kuin "I Ain´t Giving Up" ja balladeja kuten "A Child Of God (It´s Hard To Believe)", jotka kyllä kuulostaisivat hyviltä muunlaisessakin kuosissa. Varsinkin tuo viimeksimainittu on kuitenkin taivaallinen esitys ensi kädessä koska Milliellä on niin hieno ääni - voimakas, juureva, mutta myös tarvittaessa herkkä - että esitys tosiaan pysäyttää. Tosin sama ääni tekee omikseen ja kuuntelun arvoisiksi myös heikommatkin biisit.

Millie Jackson on tunnettu paitsi äänestään myös siitä, että hänen myöhäisemmät levytyksensä ovat aika suorasukaista kamaa - jopa rivoa, joku voisi sanoa - mutta varhaisemmat levyt eivät kyllä siitä kärsi, ainakaan minun arvoasteikollani. Enkä kyllä sinänsä tiedä, miksei asioista voisi puhua niiden omilla nimillä, vaikka vihjaisulla kyllä usein onkin suurempi teho kuin ääneen lausumisella.

Maailman paras levy, osa 5: Millie Jackson: Caught Up (1974)

”Uuuh, beibi... Tule luokseni, niin näytän mitä mamma/pappa osaa tehdä... Voi joo...” Tai sitten ”Hikoile kanssani, unohda murheesi! Pyöritä pehvaasi biitin tahtiin... Huh!” Yksi soulmusiikin tunnusmerkeistä on se, että suuri osa siitä on varsin tilannehakuista, tai miten sen nyt sanoisikaan, ja siitä syystä se voi olla esim albumin mittaisina annoksina aika uuvuttavaa, varsinkin jos haluaa kuunnella sitä seesteisesti sohvassa istuskellen – ja toisaalta ehkä sopimattomia myös esim. autoiluun, koska sen kuuntelussa on ilmiselvä innostumisen ja muun oleellisen unohtamisen vaara. Kun suuri osa alan helmistä sen lisäksi on ilmestynyt ensi kädessä sinkkuina, on alalta vaikea löytää sellaisia alun perin LP:nä ilmestyneitä kokonaisuuksia, jotka pitäisivät kutinsa samalla tavalla kuin esim. rocklevyt yleensä. Onneksi poikkeuksiakin on.

Yksi suosikkiäänistäni on Millie Jackson. Hän kuuluu siihen tummien alttojen sarjaan, jonka jäsenet pystyvät laulamaan niskakarvani pystyyn alta aikayksikön – ja hänen kulta-aikansa sattui 70-luvulle, jolloin musiikin äänimaailma yleisesti ottaen oli herkullisimmillaan, ennen syntikoiden ja muiden hirvitysten voittokulkua (tosin osa 80-luvun musiikin viehätyksestä voi olla karmeassa äänimaailmassa... mutta se on toinen juttu). Hän teki sarjan loistavia albumeja, joista tämä on ehkä kaikkein herkullisin, ja kaiken lisäksi tämä sisältää yhden niistä ”rap-kokonaisuuksista”, joita Ms Jackson sitten teki joka levylle – jossa hän yhdisti jonkun hiteistään puhuttuihin osuuksiin, joissa hän useimmiten kertoili totuuksia rakkauden kiemuroista. Kuvailtuna tämä kuulostaa kornilta, mutta levylläkin ainakin tämä toimii . ja voi vain kuvitella, minkälaisen tunnelman hän on saanut aikaan keikoillaan.

Tämän levyn selkäranka ovat kuitenkin hyvät biisit, hyvin sovitettuina, laulettuina ja soitettuina. Minuun tehoaa se paksun basson, rumpujen, urkujen ja jousien äänimaailma joka vietiin huippuunsa juuri noin 1975 esim Stax-yhtiön levyillä ja juuri tällä platalla, joka sittemmin degeneroitui diskoksi – mutta vielä tämän levyn ilmestyessä biitti hengitti ja svengasi kuin tauti, hieman epämuodikasta mutta ah niin osuvaa ilmausta lainatakseni. Kuunnelkaapa vaikka ”All I Want Is A Fighting Chancea” – ellei puntti vipata, olisi syytä harkita lääkärissä käyntiä...

Jälkihuomautus: Tämähän on näköjään enemmän artistiesittely kuin levyarvostelu - kehun Millien ääntä (syystäkin) ja soundia, ja sitten nimeän kuin ohimennen yhden leyn biiseistä. Minulla taitaa itse asiassa olla hyllyssäni hänen neljä ensimmäistä albumiaan (ja tämä on niistä se neljäs), ja itse asiassa niistä voisi kehua minkä tahansa koska kama on paitsi korkea- myös tasalaatuista, joskin ehkä pitemmän päälle myös hieman samankuuloista. Debyyttialbumin "Child Of God" on yksi parhaista kuulemistani soulballadeista, kun taas kakkoslevyn "I Cry" ja "Hypocrisy" ovat sitä uhkaavaa mid/uptemposoulia jota voisin kuunnella vaikka siinä laulettaisiin mistä, ja joka juuri tietyn ilmavuutensa perusteella on tanssittavampaa kuin mikä tahansa diskobiisi. Ja niin edelleen...