Maailman paras levy 1972

Jotkut suosikkibändeistäni ovat niitä, joiden biisejä olen kuullut soitettavan paitsi radiossa myös esimerkiksi nuoruuteni tanssilavoilla ja vastaavissa tilanteissa, koska kotipaikkakuntani tanssibändit suosivat heidärn tuotantoaan. CCR on yksi sellainen bändi, ja vuonna 1972 levydevytoinut The Eagles toinen. Nuorempana minulla oli aika lailla ennakkoluuloja kantria ja sen johdannaisia kohtaan, joten korvan taakse tarttui ensin "Hotel Californian" aikainen keskitien rock, mutta myöhemmin myös bändin varhaisemmat levyt ovat jääneet soimaan.

Jo debyyttialbumillaan nämä nuoret kotkat tekivät yhden sellaisen kappaleen, joka on päässyt kaikkien aikojen suosikkilistallani aika korkealle; "Witchy Woman" on minun korvissani maaginen esitys. Hieno sävel, hyvä sovitus, vivahteikas soitto ja Don Henleyn laulu sekä korviahivelevär stemmat - kovin paljon tätä enempää en oikein osaa musiikilta vaatia. Eaglesin muutkin jäsenet olivat vähintäänkin kelvollisia vokalisteja, mutta Don on kunkku - ja bändin uran suurimmat suosikkibiisini ovat melkein järjestään hänen laulamiaan.

Ja toisaalta nykyään myös kantri maistuu minullekin - ehkä ei kaikkein tyhmin punaniskameininki tai liian juureva bluegrass, mutta kaikki sellainen käy, joka jotenkin nojaa synkempään perinteeseen kuten mustaan musiikkiin, eikä ryöstöviljele steelkitaraa.

Kantrin ja soulin rajamailla on tehty paljon hienoa musiikkia; monet syvän etelän soultähdet Percy Sledgestä ja Joe Texistä lähtien käyttivät myös kantrimuusikoita ja levyttivät kantribiisejäkin. Millie Jackson ei ehkä tehnyt samaa, ainakaan liian ilmeisesti. Tämä yksi suosikkiäänistäni (yhdessä lähinnä Mavis Staplesin, Bettye Lavetten ja Gladys Knightin kanssa) LP-debytoi 1972 samannimisellä albumilla, joka aloitti hämmentävän kovatasoisen levysarjan johon kuuluvat myös legendaariset "Caught Up" ja "Still Caught Up".

Itse omistan hänen viisi ensimmäistä albumiaan, ja niistä voisi kehua jokaisen, mutta tämä hänen ensialbuminsa oli myös ensimmäinen jonka itse kuulin, ja ehkä siksi erityispaikalla sydämessäni. Parhaimmillaan tämä 70-luvun soul on pelkästään soinniltaan - rytmi, torvet, jouset - niin hyvää, että biisit ova vähemmän tärkeitä, mutta tälläkin levyllä on sellaisia puntinvipittäjiä kuin "I Ain´t Giving Up" ja balladeja kuten "A Child Of God (It´s Hard To Believe)", jotka kyllä kuulostaisivat hyviltä muunlaisessakin kuosissa. Varsinkin tuo viimeksimainittu on kuitenkin taivaallinen esitys ensi kädessä koska Milliellä on niin hieno ääni - voimakas, juureva, mutta myös tarvittaessa herkkä - että esitys tosiaan pysäyttää. Tosin sama ääni tekee omikseen ja kuuntelun arvoisiksi myös heikommatkin biisit.

Millie Jackson on tunnettu paitsi äänestään myös siitä, että hänen myöhäisemmät levytyksensä ovat aika suorasukaista kamaa - jopa rivoa, joku voisi sanoa - mutta varhaisemmat levyt eivät kyllä siitä kärsi, ainakaan minun arvoasteikollani. Enkä kyllä sinänsä tiedä, miksei asioista voisi puhua niiden omilla nimillä, vaikka vihjaisulla kyllä usein onkin suurempi teho kuin ääneen lausumisella.