235. Niko Ahvonen & Cortina Jets: Eilen tänään huomenna (2003): Monipuolista mustaa ja vähän muutakin musiikkia

Niko Ahvonen on riemastuttava tapaus. Hänellä on loistava ääni - kuiskauksista huutoihin - jolla hän tulkitsee oivaltavan omintakeisia tekstejään, joita yleensä komppaa huomattavan sulosinisointuinen Cortina Jets. Kun säveltäminenkin sujuu, ja musiikkimaku ja tyylitaju mitä ilmeisimmin ovat parhaasta päästä, on oikeastaan synti ja syöpä ettei hän aina komeile listojen kärjessä. Toisaalta minunkaltaiseni hifistelijät voivat iloita siitä, että on tällaisia loistavia mutta vähemmän tunnettuja diggailun kohteita joiden avulla voi tuntea ylemmyyttä.

Nikon kaikki levyt ovat olleet vähintään hyviä, mutta tämä on kolmen ensimmäisen soulpainotteisen lätyn jälkeen jotain muuta, koska se on maalattu leveämmällä pensselillä ja useammilla väreillä. Aloitus "Jokamiehenoikeus" on vielä perinteistä soulbiittiä, jonkinasteinen hitti "Aavekaupunki" etenee vastustamattomasti jonkinlaisella skapoljennolla, rouheiden torvien kyydittämänä, ja Nikon laulu on silkkaa bluesia, ja "Kaikki syntini" taas kuin Staxin 70-luvun alun sinkku. "Savurenkaita" soi kuin 60-luvun lopun viihdesouliskelmä, ja "Vaikeastitavoiteltavii" menee jo melkein viihteen puolelle.

Meno on siis monipuolista, mutta ennen kaikkea tämä on huomattavasti enemmän bluesia kuin hänen aikasempi tuotantonsa. "Hyvän kodin poika", "Silta" ja "Piruparka" kulkevat kuin pikajuna, jotenkin samalla aikaa hillittyinä ja hillittöminä, ja solistimme häärää seremoniamestarina niin, että hänet hyvinkin voisi kuvitella katuojaan, sillankaiteelle tai tienristeykseen sieluja metsästämään. Toisaalta "Yhdessä vai erikseen" on sitten ehkä uskottavin kuulemani illan viimeinen - ei ehkä nojailubiisi, vaikka sen voisi vetää ihan paritanssina, mutta tarina haaveista ja todellisuudesta joka iskee suoraan sieluun, saksofonin tuuppaamana (tuuttaamana?).

Komea setti, ja vielä sikäli loistava, että sen kaksitoista biisiä mahtuvat suurin piirtein neljäänkymmeneen minuuttiin - sekä laululle että soitolle on tilaa, mutta mihinkään liiallisuuksiin ei mennä. Toisaalta voisi kuvitella tämän setin kestävän esim hikisessä livetilanteessa huomattavasti pitempiä versioita. Tämän pumpun keikka onkin yksi niistä tapahtumista, joihin en vielä ole saanut itseäni raahattua, vaikka kyllä pitäisi. Toisaalta hän voisi myös vähitellen julkaista jotakin uutta...

Maailman paras levy, osa 11: Niko Ahvonen: Painovoimaa vastaan (1996)

Joskus nuoruudessani luin jostakin alan lehdestä vuodatuksen, jossa päiviteltiin suomalaisten kyvyttömyyttä tehdä ns. mustaa musiikkia, eli bluesia ja soulia, koska useimmat yritelmät olivat kirjoittajan mukaan nolostuttavan huonoja kopioita aidosta tavarasta – siitä nyt puhumattakaan, että jotkut artistit kehtasivat yrittää esittää tekeleitään omalla äidinkielellään...

Ottamatta lainkaan kantaa ”mustan musiikin” määritelmäkysymyksiin voin onneksi todeta, että ko. väite ei ainakaan enää pidä paikkaansa, ei ainakaan soulin kohdalla. Tänä päivänä todella hyviä nimiä on kokonainen liuta, ja yksi pääsyyllisistä on jo pitemmän aikaa alalla vaikuttanut Niko Ahvonen, joka sekä eri bändeissä että omalla nimellä on rikastuttanut elämääni jo vuosikymmenen ja useamman albumillisen voimalla. Kaikki hänen levynsä ovat vähintäänkin hyviä, mutta mielestäni paras on ensimmäinen soololevy ”Painovoimaa vastaan”.

Niko Ahvosen suurimmat avut ovat voimakas mutta sävykäs ääni, bändi joka svengaa kuin mikä, OK sävellykset ja ennen kaikkea ihan oma sanoitustyyli, joka yhdistelee arkifraaseja, oivalluksia ja sananlaskuja bluesin tarinakulkuihin, ja tekee kaiken tämän aidossa ”ilo pintaan vaik syvän märkänis”-hengessä. Levyn sointimaailma on miellyttävän vanhakantainen olematta silti mitään hiilikopiokamaa, eikä kaikkia koukkuja ole lainattu samasta kaapista, vaan kekseliäät sovitukset kruunaavat tämän paketin. Kaiken lisäksi sävellyksissäkin on enemmän koukkuja kuin soulissa yleensä – vaikka Nikomme hallitsee myöskin kiljahdukset ja karjahdukset tarvittaessa, on pohjalla kuitenkin laulu ja sen melodia.

Biiseistä monet etenevät kuin juna – kuuntelepa vaikka ”Eteenpäin” ja ole liikkumatta – ja sanat vetävät väkisinkin naamaa virneeseen. Sanankäytön esimerkkinä ”Sadetta saadaan”-hitin koukku on nimenomaan kertosäkeen käsiteparissa ”Sadetta saadaan/mutta aurinkoa otetaan” – ja vastaavia jujuja löytyy muualtakin. Kaikkein suurin helmi on silti ”Tarjoilija”, jonka tarina löydetystä ja sitten menetetystä mielitietystä on yksi suomenkielisen laululyriikan tuntemattomimpia mestariteoksia – ja joka istuu 60-70-lukujen taitteen ”puoliballadiformaattiin” kuin kuppa Töölöön.