378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia

Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.

Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.

Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.

Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.