311. Pugh Rogefeldt: Bolla och rulla (1974): Näin käy rock´n´roll

Olen jo aikaisemmin tiivistänyt Pugh Rogefeldtin merkityksen rockmusiikille yleensä ja ruotsinkieliselle sellaiselle erityisesti (täällä), joten totean vain lyhyen kaavan mukaan hänen 1970-luvulla tehneen levykaupalla sellaista parhaasta päästä, ja hänen senaikaisen tuotantonsa kruunu on tämä levy, "Bolla och rulla" (vapaasti käännettynä "Palloile ja rullaa", mikä itse asiassa kuvaa soundia hyvin).

Homman nimi on rock - tiivis, mutta irtonainen, jäntevä, mutta ilmava. Soundi rakennetaan kitaralla, bassolla ja rummuilla, ja itse asiassa Pugh laulaa nimibiisissä siitä, miten jotkut tykkäävät musiikista joka kuulostaa keitetyltä kalalta - "men det gäller inte mina (låtar); dom ska bolla och rulla fram", hänen musiikkinsa pitää palloilla ja rullata. Pughin hieman nasaali mutta rockmusiikkiin hyvin taipuva ääni ja hänen omalaatuiset tekstinsä ja nasevat ilmaisunsa ovat sitten keitoksen paras mauste.

Pugh on ehkä omimmillaan nopeissa biiseissä - nykivä "Hog Farm", vetävä "Dinga Linga Lena", palloileva ja rullaava nimibiisi - mutta levyn varsinainen mestariteos on hymniksi kasvava "Grävmaskinen", joka todellakin on rakkaudentunnustus kaivinkoneelle. Pugh on tietääkseni aina ollut ylpeä (käsi)työläistaustastaan, joskin hänen kättensä työ lähinnä on ollut sitä rock´n´rollin tekemistä - mutta nuorempana hän teki myös maalarin hommia isänsä jalanjäljissä. No, onneksi musiikki vei miehen mennessään.

Tämä on myös sikälikin kiinnostava teos, että se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki ja myi suuria määriä. Niinkin paljon, että tuohon aikaan vallalla olleen poliittisen musiikkiliikkeen piirissä väitettiin Pughin myyneen itsensä ja pettäneen musiikilliset juurensa. Tässä tapauksessa kuitenkin sekä kriitikot että yleisö taisivat olla oikeassa - näin käy rock´n´roll.

Vuoden 2015 parhaat

Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.

Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.

Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.

Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.

Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.

Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.

Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.

Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.

Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...

En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.

245. Pugh Rogefeldt: Människors hantverk (1991): Ruotsalaisen rockinmoniottelijan synteesi

Pugh Rogefeldt on sikäli mielenkiintoinen artisti, että hän on urallaan ehtinyt tehdä monenlaista musiikkia - psykedeliasta heviin, kantrista ruotsalaisiin kansansäveliin ja iskelmästa rajuun rock´n´rolliin, mutta samalla hänen tuotannossaan on selvä oma identiteetti joka aina puskee läpi. Sen lisäksi hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin ja on nyt julkaissut hyviä levyjä kuudella eri vuosikymmenellä, tosin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aika harvaan tahtiin.

Tämä albumi on oikeastaan hänen "tavallisin" tekeleensä - eräänlainen synteesi urasta siihen asti. Se on maanläheinen juuripoplevy, äänimaailma on ainakin aikaisekseen mukavan ilmava ja luonnollinen, bändi soittaa maukkaasti ja kappaleet ovat järjestään hyviä. Kymmenen biisin pakettiin mahtuu esimerkkejä hänen aikaisemmista mieltymyksistään miltei laidasta laitaan, ja sovituksissa on pikku jippoja ja lisämausteita jotka tekevät kokonaisuudesta jopa hämmästyttävän monipuolisen.

Minun suosikkejani ovat mm. linjakas pophymni "Snart kommer det en vind", haitarisoinnuin maustettu "Fredagstango" ja The Boppersin taustalaulun sekä räkäisen saksofonin voimin 50-luvulle nyökkäävä "Besökaren", mutta myös perinteisempää rocklinjaa edustavat "Aldrig för sent" ja "Fri väg ut" soivat mukavasti, samoin lopetus "Babylon" joka on loppua päin kasvava sormiovetoinen balladi. Kun myös perinteisempi kantri- ja folkmeno on edustettuna, on tämä siis varsin monipuolinen kokonaisuus mutta silti hallitusti yhdestä puusta veistetty.

30. Pugh Rogefeldt: Het (1981): Suomenruotsalaisten kansallislaulu

Pugh on kunkku. Hän keksi ruotsinkielisen rockmusiikin 60-luvulla, ja on siitä lähtien tehnyt pitkän rivin ihan itsensä näköisiä levyjä, alussa tiheämmin ja nykyisin noin joka kahdeksas vuosi. Hänen tuotantonsa kuningasajatus on irtonaisen letkeä rock´n´roll, jossa hyvät biisit täydentyvät sanoituksilla, jotka on tehty jollain ruotsia etäisesti muituttavalla kielellä – vähän niin kuin Remun englanti. Hänen musiikkinsa on ehkä omimmillaan livenä, mutta varsinkin jotkut hänen levyistään ovat hätkähdyttävän hienoja. Niinkuin tämä.

Vuonna 1981 hänen rockinsa oli aika funkyä, flirttaillen diskon tehokeinojen kanssa mutta ilmavuuden ja irtonaisuuden säilyttäen. Parhaat esimerkit ovat ”Ambulansen”, joka pakottaa liikkeelle rullaavalla biitillään, ja ”Stockholm”, joka on hieno naapurimaamme pääkaupungin ylistys – vaikkakin Pugh itse on alunparin ihan muualta. Tämän osaston kolmas helmi on ”Tuggummit”, jonka teksti on Rogefeldtiläistä hölynpölyä parhaimmillaan, jonka väliosa muistuttaa Kinksin ”Sunny Afternoonia” laskevine skaaloineen, vaikka nyt onkin kyseessä huomattavasti nopeampi laulu.

Pughin tekstit ovatkin sitten luku sinänsä. Hänen sanankäyttöään voisi ehkä kutsua impressionistiseksi – värit ovat usein aika kirkkaita, ja tarvittaessa poiketaan totutusta sanajärjestyksestä, käytetään sanoja epätavallisissa merkityksissä, tai sitten keksitään uusia sanoja. Jotkut metaforat eivät välttämättä avaudu ensi tai millään myöhemmälläkään kuulemalla, mutta sen sijaan sanojen rytmi toimii.

Levyn komein esitys oli valtava hitti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1980-luvulla – Pugh itse kutsui sitä ”ruotsinsuomen kansallislauluksi”. Kyseessä on kansanlaulumainen balladi ”Aftonfalken”, jonka Riki Sorsa on levyttänyt suomeksi pariinkin otteeseen. Sen sävel on ajattoman kaihoisa (taas tuo määritelmä...), ja samaa voi sanoa sanoituksestakin (joka sitten onkin Ulf Lundellin käsialaa).