Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…
Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.
Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.
Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.
Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.
Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.
2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Tapio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Tapio. Näytä kaikki tekstit
maanantai 31. joulukuuta 2018
torstai 31. maaliskuuta 2016
285. Juha Tapio: Hyvä voittaa (2011): Kymmenluvun ensimmäinen klassikko?
Kun menossa on tämän blogin kahdeksas vuosi, ja takana on lähes kolmesataa albumia ja päälle vielä viidenkymmenen vuoden suosikit, ei varmaankaan voi välttyä tietyltä toistolta - paitsi ylisanojen suhteen, myös pohdinnoissa. Yksi teema, johon ainakin luulen tarttuneeni kerran jos toisenkin, on kysymys siitä, mikä tekee klassikon. Näihin tähän asti kehumiini vajaaseen kolmeensataan levyyn mahtuu sekä ns. yleisesti klassikkoina pidettyjä tapauksia, minun "henkilökohtaisia klassikoitani", että sellaisia levyjä jotka mahtuvat kumpaankin ryhmään.
Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.
Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.
Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.
Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.
Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.
Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.
Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.
Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.
Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.
Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.
Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.
Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.
tiistai 5. tammikuuta 2016
Vuoden 2015 parhaat
Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.
Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.
Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.
Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.
Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.
Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.
Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.
Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.
Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...
En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.
Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.
Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.
Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.
Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.
Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.
Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.
Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.
Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...
En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
239. Eri esittäjiä: Vain elämää kausi 2 + kausi 2 jatkuu (2013): Tulkinnan voimaa
Ensinnäkin täytyy hoitaa alta pois muutama varaus: Ensinnäkin minusta tosi-TV on aika epäilyttävää, ja toiseksi tämä formaatti, "Vain elämää", tahtoo TV-sisältönä mennä ylivetistelyn puolelle - ja sitten minua helposti liikuttuvana pilkataan kun kyynelehdin TV:n ääressä. Kolmanneksi nimenomaan suomalainen toteutus on periaatteessa hieman liian ykstotinen - tässäkin kattauksessa oli enimmäkseen keski-ikäisiä rockartisteja - mikä saattaa johtaa tiettyyn musiikin ykstotisuuteen; ajatuksenahan on nimenomaan uudenlaisten versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista, sellaisista joita ei odottaisi kokevansa, mutta tässä versiossa osanottajat suuressa mittakaavassa olivat tyylillisesti aika liki toisiansa.
Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.
Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.
Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.
Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.
Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.
Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.
Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.
Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
153-154. Juha Tapio: Mitä silmät ei nää (2003) & Ohikiitävää (2005): Kaihon kuningas
Minulla on levyhyllyssäni musiikkia artisteilta, joita olen seurannut levytysuran alusta asti, ja tietysti myös sellaista musiikkia, jonka olen hoksannut vasta jälkikäteen - esim. 60- ja 70-luvuilla en vielä ollut kovinkaan aktiivinen musiikin seuraaja tai levynostaja - ja sitten on jonkun verran "jälkijättöisiä löytöjä", laulajia ja bändejä joiden kelkkaan olen hypännyt vasta matkan varrella. Juha Tapio kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan - olin kyllä noteerannut mm. kirjaston levyhyllyssä, että tällainenkin tyyppi oli olemassa, mutta jotankin sivuuttanut hänet jeesusrokkarina (ja sellainen taustahan hänellä onkin), kunnes sitten eräänä päivänä poimin mukaani juuri nämä kaksi levyä kotikuunteluun; ehkäpä juuri sillä käyntikerralla ei löytynyt mitään innostavia uutuuksia - en muista.
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
Ja seurauksena oli "tuplakolahdus"; molemmilta levyiltä löytyi melkein oitis pari kolme kestokuunteluun päässyttä helmeä, eikä oikeastaan yhtään täysin yhdentekevää raitaa. Tämä tapahtui noin viisi vuotta sitten, eikä innostus ole päässyt laimenemaan kertaakaan - aika ajoin tulee kuunneltua joko näitä, Juhan uudempaa tuotantoa tai sitten todella loistavaa kokoelmaa, jonka tein hankittuani neljännen JT-albumini. Nyt sain juuri käsiini viime vuonna ilmestyneen uusimman levyn joten tiedossa on päivityksiä - mutta se on toinen asia.
Juha Tapio tekee jonkinlaista "suomipoprockia"; se ei ole iskelmää, ei oikeastaan rockia, vaan useimmiten aika keskitempoista, melankolista, hyvin sovitettua ja aika lailla ajatonta kevyttä musiikkia. Jonkun mielestä se voi olla sietämätöntä jollotusta, koska se usein on niin surumielistä - mutta toisaalta tämän miehen teksteissä löytyy usein se toivon hiven, joka ehkä on jonkilainen kaiku gospeltaustasta, ja siinä tapauksessa hän on tehnyt onnistuneimman tietämäni "maallistumisliikkeen", koska hänen tekstinsä iskevät minuun vaikka en ole mikään aktiivikristitty. Hänen lauluäänensä on miellyttävä - hän pysyy nuotissa, osaa laulaa myös hiljaa, on miehekäs olematta uhoava tai julistava. Ja säveltäjänä hän on oikein hyvä - jokainen kappale ei ole mestariteos, mutta useimmiten niissä on hyvä sävel tai ainakin joku sellainen koukku joka jää mieleen.
En siis pysty näitä kahta albumia sen kummemmin erottelemaan toisistaan - ja soundin ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että ne kuulostavat aika samanlaisilta. Parhaimmat biisit ovat juuri niitä keskitempoisia, jollakin sovituksellisella koukulla varustettuja vetoja - "Mitä silmät ei nää" ja "Sä olet" edellämainitulta levyltä, ja "Pidä kii" sekä "Rakkaus selviää" "Ohikiitävää"-levyltä, ja sitten tunnelmapaloja, aika rauhallisia sellaisia kuten viimemainitun levyn nimikappale, "Vaari" ja "Kirkkain silmin" sekä aikaisemman levyn "Vuodet vieriä saa".
Yhdistäviä tekijöitä ovat siis juuri hyvä materiaali ja sovitukset - dynamiikan taju on parempi kuin suurimmalla osalla muista kotimaisista yrittäjistä; itse asiassa jonkinlainen "understatement" on yksi hänen tavaramerkkinsä - ja sitten tuo kaiho. Olkoonkin, että suuresti arvostamani Tuure Kilpeläinen on tuon termin yrittänyt monopolisoida, niin Juha Tapio vetää vielä piemmän korren juuri siksi, että on hillitympi - ja minä olen myyty. Minkäs sitä perimälleen voi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
