205. Revolver: Argan (2011): Me gusta el viejo rock´n´roll

Vietimme kevään 2006 Espanjassa, ja vaikka en esimerkiksi tullutkaan opiskelleeksi kieltä systemaattisesti, vaikka niin olin ajatellut, jäi konkreettiseksi jäljeksi sieluuni mm. espanjalainen popmusiikki - aika lailla satunnaisen otannan muodossa. Monet löytämistäni artisteista olivat aika poppia tai jopa viihteellisempää kamaa, tietysti latinomaustein - iki-ihana Luz Casal etunenässä - mutta myös vanhaa kunnon rockia löytyi espanjaksikin.

Paras esimerkki rockista taitaa olla Revólver, eli käytännössa laulaja/lauluntekijä Carlos Goñi vaihtelevine bändeineen, jota ehkä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi espanjalaiseksi Bob Segeriksi (ei vähiten koska hänen coverinsa tämän "Old Time Rock´n´Roll"-klassikosta, jota olen itsekin aikoinani bändissä laulanut, on hyvinkin toimiva veto) - ellei tuollainen vertailu periaatteessa olisi turhan rajoittava. Tämä on siis lähtökohdiltaan rehtiä "stadionrockia", mutta samalla omanlaistaan juuri etnisten mausteidensa vuoksi.

Ensinnäkin latinalainen tausta kuuluu jollakin tavalla läpi - ehkä tiettynä tunteellisuutena, ehkä sävellyksissä; en oikein osaa selittää mikä sen aiheuttaa, muuta kun tietysti kieli. Toisaalta tällä levyllä on myös pohjoisafrikkalaisia arabimuusikoita, ja sekin kuuluu sekä sovituksissa että sävellyksissä - mikä sinänsä ei ole mitenkään epätavallista Espanjassa, jo historiankin vuoksi. Esimerkiksi aloitus "No hay mañanas" on hyvä esimerkki tästä sekoituksesta, ja "Manos Arriba" on vastaansanomaton rockhymni, joka kävisi mallista jopa Robert Plantin samansuuntaiselle fuusiolle.

Pidän myös Goñin äänestä - miehekkäästä, mutta taipuisasta - ja lauluntekotaidoista. Hän pysyy nuotissa sekä matalalla että tarvittaessa korkealla, ja ainakin hänen sävelkielessään espanja taipuu anglosaksiseenkin viitekehykseen. Ja vielä kun sovituksetkin siis ovat monipuolisia, sekoittaen akustisia ja sähköisiä instrumentteja, ja (kliseevaroitus!) rokkaavat ilmavasti, niin en osaa vaatia enempää. Tykkään vanhan ajan rock´n´rollista myös näillä mausteilla.

95. Beatles: Revolver (1966): Pophistorian ensimmäinen LP-kokonaisuus?

Beatles oli minusta vuonna 1966 uransa taiteellisella huipulla; edellisen vuoden joulukuussa oli ilmestynyt ”Rubber Soul”, ehkä paras koskaan tehty poplevy – joka sinänsä oli ”vain” kokoelma lauluja, 14 esitystä jotka kaikki olisivat voineet olla hittejä. Mihin seuraavaksi voi mennä? Beatlesien vastaus oli tehdä tavallaan vielä hienompi levy, joka ei ehkä kappale kappaleelta ole ihan yhtä komeaa popmusiikkia kuin edeltäjä, mutta joka kokonaisuutena oli monipuolinen, kokeileva, tajunnanräjäyttävä – ja rokkasi kovemmin. Myöhemmin tämä kokeellinen puoli jopa lähti hanskasta, mutta tällä levyllä se vielä oli mauste eikä pääasia.

Tämän levyn lauluja en voi varauksetta kaikkia kehuja – minusta George Harrisonin intialaishörhöily on kuuntelukelvotonta, ”Yellow Submarine” on puhki soitettu esitys, enkä vain pysty tajuamaan ”Tomorrow Never Knowsin” kokeilujen loistavuutta – mutta on helppoa nostaa esiin parikin hienoa teemakokonaisuutta, jotka tavallaan ovat hienointa mitä nämä velikullat koskaan ovat levyttäneet:

Aloituskappale ”Taxman” ja B-puolen helmet ”And Your Bird Can Sing” sekä ”Dr. Robert” ovat yksi kovimmista rockbiisitriptyykeistä Beatlesin tai millä tahansa levyillä – ja juuri vuonna 1966 minusta rockin äänimaailma kasvaa mittoihinsa niin, että ne myös tosiaan kuulostavat rockilta. Hienoa on sekin, että vastuu on jaettu; George Harrisonkin pääsee kuuluville. Vielä kun samaan aikaan ilmestynyt ”Paperback Writer” olisi mahtunut tälle lätylle, niin neljän suora olisi ollut täydellinen.

Toisaalta Paulin balladikolmikko ”Eleanor Rigby”, ”Here, There And Everywhere” ja ”For No One” on yksinkertaisesti tyrmäävä. Kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, mutta silti yhtä hienoja esityksiä, joissa taas poikien musikaalinen visio täydennettynä George Martinin sovituksilla todella puhkeaa kukkaan. Eivätkä muutkaan laulut häpeä olemassaoloaan – itse asiassa voisi muodostaa vielä kolmannen kolmikon ”monipuolista popmusiikkia”, jonka osat ovat soulpastissi ”Got To Get You Into My Life”, maalaileva ”I´m Only Sleeping” sekä lauluharmonioilla brassaileva ”brittipopbiisi” ”Good Day Sunshine”.

Kun vielä totean, että nämä teemat on iloisesti sekoitettu keskenään, on tuloksena mielenkiintoinen kokonaisuus, joka varmaan oli ensimmäinen sellainen levy, jota kuunnellessa ei saattanut arvata mitä seuraavaksi tuleman piti – mutta joka ei silti sisältänyt sellaista itsetarkoituksellista kokeilua johon melkein kaikki 60-luvun lopun popartistit, jopa Beatlesia myöten, ajoittain sortuivat, ja jota en ainakaan minä pysty kuuntelemaan vaikka se olisi ollut kuinka uranuurtavaa. Vielä pitää mainita, että taannoin markkinoille tulleet uudet monoversiot – sekä tämän että ”Rubber Soulin” kohdalla - yksinkertaisesti puhalsivat mieleni.