95. Beatles: Revolver (1966): Pophistorian ensimmäinen LP-kokonaisuus?

Beatles oli minusta vuonna 1966 uransa taiteellisella huipulla; edellisen vuoden joulukuussa oli ilmestynyt ”Rubber Soul”, ehkä paras koskaan tehty poplevy – joka sinänsä oli ”vain” kokoelma lauluja, 14 esitystä jotka kaikki olisivat voineet olla hittejä. Mihin seuraavaksi voi mennä? Beatlesien vastaus oli tehdä tavallaan vielä hienompi levy, joka ei ehkä kappale kappaleelta ole ihan yhtä komeaa popmusiikkia kuin edeltäjä, mutta joka kokonaisuutena oli monipuolinen, kokeileva, tajunnanräjäyttävä – ja rokkasi kovemmin. Myöhemmin tämä kokeellinen puoli jopa lähti hanskasta, mutta tällä levyllä se vielä oli mauste eikä pääasia.

Tämän levyn lauluja en voi varauksetta kaikkia kehuja – minusta George Harrisonin intialaishörhöily on kuuntelukelvotonta, ”Yellow Submarine” on puhki soitettu esitys, enkä vain pysty tajuamaan ”Tomorrow Never Knowsin” kokeilujen loistavuutta – mutta on helppoa nostaa esiin parikin hienoa teemakokonaisuutta, jotka tavallaan ovat hienointa mitä nämä velikullat koskaan ovat levyttäneet:

Aloituskappale ”Taxman” ja B-puolen helmet ”And Your Bird Can Sing” sekä ”Dr. Robert” ovat yksi kovimmista rockbiisitriptyykeistä Beatlesin tai millä tahansa levyillä – ja juuri vuonna 1966 minusta rockin äänimaailma kasvaa mittoihinsa niin, että ne myös tosiaan kuulostavat rockilta. Hienoa on sekin, että vastuu on jaettu; George Harrisonkin pääsee kuuluville. Vielä kun samaan aikaan ilmestynyt ”Paperback Writer” olisi mahtunut tälle lätylle, niin neljän suora olisi ollut täydellinen.

Toisaalta Paulin balladikolmikko ”Eleanor Rigby”, ”Here, There And Everywhere” ja ”For No One” on yksinkertaisesti tyrmäävä. Kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, mutta silti yhtä hienoja esityksiä, joissa taas poikien musikaalinen visio täydennettynä George Martinin sovituksilla todella puhkeaa kukkaan. Eivätkä muutkaan laulut häpeä olemassaoloaan – itse asiassa voisi muodostaa vielä kolmannen kolmikon ”monipuolista popmusiikkia”, jonka osat ovat soulpastissi ”Got To Get You Into My Life”, maalaileva ”I´m Only Sleeping” sekä lauluharmonioilla brassaileva ”brittipopbiisi” ”Good Day Sunshine”.

Kun vielä totean, että nämä teemat on iloisesti sekoitettu keskenään, on tuloksena mielenkiintoinen kokonaisuus, joka varmaan oli ensimmäinen sellainen levy, jota kuunnellessa ei saattanut arvata mitä seuraavaksi tuleman piti – mutta joka ei silti sisältänyt sellaista itsetarkoituksellista kokeilua johon melkein kaikki 60-luvun lopun popartistit, jopa Beatlesia myöten, ajoittain sortuivat, ja jota en ainakaan minä pysty kuuntelemaan vaikka se olisi ollut kuinka uranuurtavaa. Vielä pitää mainita, että taannoin markkinoille tulleet uudet monoversiot – sekä tämän että ”Rubber Soulin” kohdalla - yksinkertaisesti puhalsivat mieleni.