349. Rhiannon Giddens: Freedom Highway (2017): Teemalevyn paluu

Rhiannon Giddens kuuluu siihen ryhmään suht hiljattain löytämiäni uusia nimiä, jotka vakuuttavat jopa minunlaiseni kääkän siitä, että populaarimusiikki voi hyvin. Pidin hänen edellisestä levystään "Tomorrow Is My Turn" aika paljonkin (kts. täältä), ja tämä vuoden 2017 julkaisu on yhtä hyvä. "Freedon Highway" ei kuitenkaan ole vain lisää samaa kuin ennenkin, vaan tavallaan askel eteenpäin - siinä kun edellinen oli "vain" kokoelma hyviä tulkintoja taiten esitettyinä, tätä voi pitää jonkinlaisena teemalevynä.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.

325. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn (2015): Hiljainen tuli

Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.

"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.

Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...

Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?