349. Rhiannon Giddens: Freedom Highway (2017): Teemalevyn paluu

Rhiannon Giddens kuuluu siihen ryhmään suht hiljattain löytämiäni uusia nimiä, jotka vakuuttavat jopa minunlaiseni kääkän siitä, että populaarimusiikki voi hyvin. Pidin hänen edellisestä levystään "Tomorrow Is My Turn" aika paljonkin (kts. täältä), ja tämä vuoden 2017 julkaisu on yhtä hyvä. "Freedon Highway" ei kuitenkaan ole vain lisää samaa kuin ennenkin, vaan tavallaan askel eteenpäin - siinä kun edellinen oli "vain" kokoelma hyviä tulkintoja taiten esitettyinä, tätä voi pitää jonkinlaisena teemalevynä.
Niinkuin nimi antaa ymmärtää, teema on Amerikan mustien historia, orjuus ja siitä vapautuminen, tarkasteltuna yksilön näkökulmasta - kaipuusta, surusta, raivosta, täyttymättömästä rakkaudesta, mutta myös toivosta ja unelmista. Musiikillisesti tämä on kuin matka mustan musiikin läpi - akustisesta, banjon tai kitaran kuljettamasta kertomuksesta erilaisten sinisävyjen läpi jopa tämän päivän r'n'b:n soundeihin.
Luontevasti soitetut ja soivat taustat kantavat Rhiannonin kaunista ääntä, jossa on tarpeen vaatien voimaa, herkkyyttä, kaihoa ja näiden sekoitusta. Aloituksen "At The Purchaser's Option" itsevarmasta svengistä levyn päättävän nimibiisin gospelinsävyiseen souliin, hän laulaa huomattavan uskottavasti, kuin omasta elämästään. Matkalla on muitakin kohokohta, kuten modernisti sykkivä "Better Get It Right The First Time", jonnekin 30-luvulle tai vielä kauemmas kitaroitu "Hey Bébé" tai lakoninen "The Love We Almost Had".
Sovitukset ovat huomattavan onnistuneita - kieli-instrumenteista ja satunnaisista torvista jopa konerytmeihin, vaihtelevasti mutta ei koskaan liian päällekäyvästi; tämäkin levy sopii tarvittaessa vaikkapa aamuyön siniseen hetkeen. Ja vaikka "teemalevy" voi olla jopa kirosana, tältä albumilta ei löydy mitään tökeröjä aasinsiltoja tai väkisin tehdyiltä kuulostavia tekstejä; kokonaisuus vain kertoo yhdestä ja samasta teemasta, monipuolisesti ja vakuuttavasti.

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

348. Lizz Wright: Grace (2017): Eteerinen ja maanläheinen armo

Näin vanhetessa on joskus tullut mieleen, että suurin osa omista suosikkiartisteista taitaa jo koputella vanhuuden portteja, jos ovat hengissä ensinkään - viime vuosina rivit ovat jo ruvenneet harvenemaankin. Se on tavallaan luonnollista, varsinkin jos diggailu on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta samalla hiukan harmillista, koska uutta musiikkia tekevät ensi kädessä uudet, nuoremmat nimet. Pari oikein hyvää esimerkkiä löytyy Amerikan maalta; vaikkapa Rhiannon Giddens, jonka kaksi albumia ovat aivan loistavia tapauksia, ja sitten Lizz Wright.

Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.

"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.

Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle -  svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.

347. Gov´t Mule: Revolution Come, Revolution Go (2017): Vanhan liiton vihaisia miehiä

Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.

Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.

Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.

Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.

Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.

346. Whitehorse: Panther In The Dollhouse (2017): Myöhempien aikojen popkeitos kaikilla mausteilla

Kehuin aikaisemmin syksyllä kanadalaisen Whitehorse-duon aikaisempaa albumia "The Fate Of The World Depends On This Kiss", ja sen jälkeen aika on kulunut mukavasti sekä sen että tämän uuden albumin parissa, maustettuna parilla löytämälläni Luke Doucetin soololevyllä. Mitä enemmän niitä kuulen, sitä enemmän viehätyn pariskunnan soundista - americanaperustasta, popmelodioista ja popäänistä, modernimmista mausteista ja yhä persoonallisemmista äänikuvista, ja tällä uudella levyllä Whitehorse on mielestäni taas astunut askeleen edemmäs.

Levylle mahtuu sekä atmosfäärisiä tunnelmapaloja kuten aloitus "Epitaph In Tongues" ja ajattoman kaunis "Nighthawks",  rämisevällä kitarasoundilla koristeltuja popklassikoita kuten "Trophy Wife", että stomppaavia vauhtipaloja kättentaputuksineen kuten "Pink Kimono". Kitaroiden lisäksi koskettimet värittävät useita biisejä mukavasti. Oli tempo sitten mikä hyvänsä, jokaiseen biisiin löytyy viehkoja sävelkulkuja jotka joko maalailevat tilaa tai leikkaavat räminän läpi. Äänikuva on huomattavan läsnäoleva - en tiedä, onko tämä äänitetty olohuoneessani, mutta kuunnellessa tuntuu siltä.

Pariskunnan äänet vaihtavat vetovuoroa, välillä duetoidaan, ja stemmat lähtevät kuin erityisavustaja takaluukusta. Melissa McClelland on loistava poplaulaja, tarvittaessa klassisen viileä ja tarvittaessa kiihkeä, ja Luke Doucet täydentää häntä ilmeikkäästi vaikka ei ole mikään Coverdale. Pariskunnan lauluntekotaidot ovat nekin parhaasta päästä - levy ei pursua pelkästään ovelia sävelkulkuja, vaan myös persoonallisia ja jopa runollisia tekstinpätkiä.

Ja aloittaakseni myös vuoden 2018 levyruotimiseni perinteisellä kliseisellä tavalla, lisään tuohon yleiseen ajattomuuteen (samalla kun tämä levy kuitenkin on kiinni myös tässä päivässä - mielenkiintoista on kuulla miltä tämän levyn soundi tuntuu 2028 tai 2038) myös formaatin klassisuuden - levyn kymmenen biisiä kestävät yhdessä 35 minuuttia ja risat. Juuri sopiva, LP-mittainen annos maukasta popkeitosta.

345. Lilly Hiatt: Trinity Lane (2017): Ote pitää

Kirjoitin pari kuukautta sitten tässä blogissa Lilly Hiattin edellisestä albumista, "Royal Blue", ja esittelin samalla artistinkin aika tyhjentävästi, joten ei siitä sen enempää. Silloin tämä levy oli aika tuore hankinta, mutta nyt olen soittanut sitä huomattavasti enemmän, enkä voi kuin todeta Lillyn otteen pitävän. Sen lisäksi minulla oli lokakuun lopulla mahdollisuus kuulla häntä livenä syksyn kotikaupungissa Bloomingtonissa - joka sivumennen sanoen on tunnin matkan päässä Indianapoliksesta, joka ilmeisesti on isä-Johnin syntymäpaikka - ja totesin tämän musiikin toimivan vähintään yhtä hyvin elävänä, ja Lilly Hiattin musiikin kuulostavan häneltä itseltään.

Musiikki on ehkä aavistuksen verran rockimpaa, lihaksikkaampaa kuin aikaisemmin - mutta jatkumo on selvä. Lilly Hiatt ei ole pelkästään hyvä laulaja ja lauluntekijä, hän antaa äänen enemän tai vähemmän nyrjähtäneille hahmoille, kuten lähtemistään katuva ja poikaystäväänsä kaipaava "The Night David Bowie Died":in kertojahahmo tai nimikappaleen kotikatuaan ja sen ihmisiä pohtiva parannuksentekijä. Esim. hitaampi "Everything I Had" asettaa nimenomaan lauluäänen keskipisteeseen, eikä syyttä. Tässäkin Lilly Hiatt muistuttaa isäänsä - lauluääni on vahva ja persoonallinen, sävelkorva varma. Ote pitää, paitsi levystä toideen, myös suvun sisällä.

"Records" kertoo osuvalla tavalla siitä, miten levykokoelma kulkee mukana vaikka ihmisiin pettyisikin - ja taidan tietää, mistä Lilly Hiatt laulaa, vaikka en ole vodkaa tai ruohoa harrastanutkaan. Se on täysosuma, mutta varsinainen tyrmäys on "Imposter", jossa hän käsittääkseen laulaa isälleen - hänestä ja aika pian Lillyn syntymän jälkeen kuolleesta äidistä, eleettömästi ja pakahduttavasti, mutta ei sentimentaalisti, perinteisen kantrihölkän muodossa. Ote pitää, niinkuin jo sanoin.

Musiikillisesti tämä levy on kai kitararockia - kielisoittimet ja mukavan hienovaraiset koskettimet antavat kappaleille johdonmukaisen äänikuvan - läsnäolevan, sopivasti siloittelemattoman mutta ei millään päällekäyvällä tavalla. Välillä pedal steelillä tuodaan kantrimaustetta, mutta sopivasti. Yksi vuoden 2017 tapauksista - ja ensi keväänä Lilly Hiatt bändeineen kiertää Skandinaviaa. Hän ei jostain syystä ole tulossa Suomeen, mutta ainakin Tukholma ja Uumaja saavat hienoja vieraita. Itse lohduttaudun tällä levyllä, ja jään odottamaan seuraavaa.

344. Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet (2017): Hunajaa korville, suolaa haavoihin

Ensin löysin Shelby Lynnen, ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Sitten tulin jostain syystä lainanneeksi kotiin Allison Moorerin levyn ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Kun sitten guugletin Allisonin muusikkoprofilia, huomasin heidän olevan sisaruksia. Tämän jälkeen hyllyyni on ilmestynyt yhteensä tusinan verran heidän levyjään - joten pakkohan minun oli hankkia tämäkin, sisarusten kauan odotettu ja ilmeisesti kauan suunniteltu ensimmäinen yhteinen albuminsa. Ja tämä on ihana - täynnä vähäeleistä, hallittua ja silti tunteikasta ilmaisua.

Biisit ovat enimmäkseen lainatavaraa, aika laajalla otannalla - yksi kohokohta on Townes van Zandtin "Lungs", toinen Dylanilta napattu nimibiisi, ja myös Kurt Cobainin kynästä tullut "Lithium" on mielenkiintoinen tulkinta. Akustisvoittoinen soitto on monipuolista, ja äänikuva miellyttävän avara. Sisarukset vuorottelevat ykkössolisteina, mutta ennen kaikkea stemmat soivat korvia hivelevällä ja ihokarvoja nostattavalla tavalla; vaikkapa "Silver Wings" ja "Into My Arms" ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vaikka kyseessä on lainamateriaali, tulkintojen miltei kipeä rehellisyys vastaa heidän omien biisiensä itsetutkistelevaa otetta. Suolaa haavoihin, tavallaan, vaikka korvat kylpevät hunajassa.

Kaikkein paras esitys on levyn viimeinen biisi, levyn ainoa originaali "Is It Too Much", jossa tunnelataus on jo melkein liikaa. Tätä yhteislevyä kuunnellessa tulee tietenkin mieleen sisarusten traaginen lapsuus - heidän isänsä ampui heidän äitinsä ja sitten itsensä, ilmeisesti heidän silmiensä edessä, kun he olivat suhteellisen nuoria. Jotenkin tulen lisänneeksi tämän tiedon kuuntelukokemukseeni - vaikka järki sanoo, ettei yksi ainoa mullistavakin tapahtuma lapsuudessa välttämättä värjää kaikkea sen jälkeistä tekemistä. Oli miten oli, tämän biisin hauras kysymys on miltei musertava elämys.

Tämä albumi on ilmeisesti pitkän kypsyttelyn tulos, ja ainakin kerran aikaisemmin yhteislevytyshanke on kariutunut jo suunnitteluvaiheeseen. Koska molempien omat albumit ovat niin hyviä, en tiedä miten suuri harmi se on - tätä levyä kannatti odottaa, ja oli jatkossa sitten tulossa sooloja tai lisää yteistyötä, odotan molempia samalla innolla.

343. Neil Finn: Out Of Silence (2017): Jotkut ne vaan osaa

Jos jostakin syystä pitäisi valita popmusiikin kuningas viimeisen 40 vuoden ajalle, Neil Finn olisi yksi minun suosikeistani. Sekä eri bändikuvioissa että omin päi hän on säännöllisesti julkaissut sellaista popmusiikkia, jossa leikkimieli, uteliaisuus ja kokeilunhalu yhdistyy terveeseen sävellys-, sanoitus- ja sovituspohjaan niin, että tulos on aina vähintään mielenkiintoista kuultavaa, ja huomattavan usein loistavaa kevyttä musiikkia.

Parin vähän "tuotetumman" kokonaisuuden jälkeen "Out Of Silence" on sikäli mielenkiintoinen levy, että se on tehty livenä Neilin kotistudiossa, suuren orkesterin ja kuoron avulla - paria maistiaissingleä lukuunottamatta vielä yhtenä ainoana sessiona viime elokuun lopulla. Kaiken lisäksi tuo sessio striimattiin livenä, ja minäkin satuin valvomaan ja näin/kuulin B-puolen äänitykset. Tekotapa ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta ehkä juuri sen vuoksi tämä levy kuulostaa intiimiltä ja läsnäolevalta. Vaikka mukana on paljon soittajia, esim. jousia käytetään hillitysti, ja vaikka kielisoittimet ovat sähköisiä, levyn yleisilme on aika akustinen.

Yksi pääaines on - kuten aina - Neil Finnin ääni ja laulumelodiat. Hän on melkein kuusikymppisenä yhtä ilmeikäs laulaja kuin ennenkin, hänen tekstinsä ovat hyvin muotoiltuja ja mielenkiintoisia, ja sävelmien koukut ovat sitä luokkaa, että niistä osa tarttuu heti ja osa avautuu vasta myöhemmin. Ainakin minun kohdallani tämä tarkoittaa sit, etten hevillä väsy hänen töihinsä. Tämän levyn kohokohtia ovat mm. harras, pianovetoinen nimikappale, toinen balladi "Love Is Emotional", jopa vauhtiraidasta käyvä "Second Nature" ja lieviä funksävyjä viljelevä "Chameleon Days", mutta koko levy - kymmenen biisiä, 35 minuuttia, eli klassinen albumi - on taattua työtä alusta loppuun, ja yleensä eri kuuntelukerroilla eri biisit nousevat esiin; laadun merkki sekin, ainakin minun kirjoissani.

Olen syksyn mittaan kuunnellut tätä auringonpaisteessa, sateen ropistessa ikkunaan, aamupuuroa keittäessä, yön sinessä sekä auton ratissa valtatiellä - ja kaikki käy. Jotkut ne vaan osaa.

342. Van Morrison: Roll With The Punches (2017): Pappojen kosto, osa 2

Jos on Ian Gillan, 72, tulkitsijana voimissaan, niin vähintään samaa voi sanoa myös kaksitoista päivää häntä nuoremmasta rytmimusiikin tulenkantajasta Van Morrisonista. Ja siinä kun Gillan miehistöineen on puskenut uutta materiaalia parin-kolmen albumin verran vuosikymmenessä 90-luvulta lähtien, on Van the Man pistänyt pihalle neljä uutta albumia vuosina 2015-2017. Niistä kaikkein uusinta en ole vielä kuullut, mutta tämä syksyn kynnyksellä julkaistu "Roll With The Punches" on liki tyrmäävä teos - eivätkä ne pari aikaisempaakaan häpeä sen rinnalla, mutta niihin palaan myöhemmin.

Homman nimi on tulkinta - tältä levyltä löytyy kymmenen mustan musiikin helmeä, joista Van on levyttänyt muutaman aikaisemminkin, sekä viisi omaa biisiä, joista myös pari on uusintoja. Soundi on mukavan maanläheinen, piirun kaksi juurevampi kuin hänen viime aikojen sinänsä aika maanläheisessä tuotannossaan - ja sovitusten variaatio on kiitettävä; jos hänen viime vuosikymmenten levytyksiään haluaisi moittia jostakin, niin joskus kokonaisuudet ovat ehkä olleet vähän kuin yhdestä (joskin sinänsä hienosyisestä ja miellyttävästä) puusta veistettyjä.

Materiaalista nousee esiin eri suosikkeja joka kuuntelukerralta. Päätösbiisi, Bo Diddley-tulkinta "Ride On Josephine" suorastaan rokkaa, Georgie Famen kanssa duetoitu "Goin´ To Chicago" svengaa hienostuneesti, "I Can Tell" on sekin selkeästi rajattu teos, mutta minun kirjoissani juuri tällä hetkellä ykkösiä ovat kokonaisuuden määrittelevä, bluesisti rullaava nimikappale sekä sininen medley "Stormy Monday/Lonely Avenue", joka puolustaa paikkaansa vaikka nämä biisit löytyvät sekä Vanin aikaisempina tulkintoina että monen monen muunkin artistin versioina. Toisaalta levyn viidestätoista raidasta ei täytettä löydy - saavutus sekin.

Ja vaikka Van Morrison onkin loistava säveltäjä, mustan ja kelttiläisen perinteen tuntija ja tiukan linjan taiteilija, hänen suurin avunsa on Ääni. Hän ei kuulosta 72-vuotiaana tietenkään samalta kuin parikymppisenä Themissä, tai omilla 70-luvun levyillään, mutta sävyt ja voima ovat tallella samalla kun visio on kypsynyt. Koska olen ollut syksyn ajan reissussa, olen kuunnellut tätä levyä lähinnä Spotifyn kautta vaikka sen jo hankin omaksenikin, ja muutaman kerran palvelu on albumin päälle soittanut artistin vanhempaa tuotantoa - ja yli 50 vuotta musiikkia Themin ajoista tähän levyyn muodostaa yllättävän ehyen kaaren.

341. Deep Purple: InFinite (2017): Pappojen kosto, osa 1

Neljä vuotta sitten julkaistu "Now What!?" oli Deep Purplelta loistava saavutus - ei yhtään vähempää kuin yksi yhtyeen pitkän uran parhaista albumeista, ellei peräti paras. Jo entuudestaan oli huomattu, että Steve Morse nosti bändin tasoa, ja Don Airey toimi kunniakkaasti Jon Lordin suurissa saappaissa. Kaiken lisäksi levy oli myyntimenestys, joten minun ja monen muun iloksi ura jatkui, ja talvella ilmestyi uusi levy, jo nimellään mahdollisille lopettamishuhuille vinoileva "InFinite".

Ja homma toimii yhä. Ihan täysin edeltäjän tasolle tämä ei yllä, mutta hyvä ja toimiva klassinen hevilevy tämä on. Soundi on murea ja mehevä - Paicen ja Gloverin groovet toimivat, kitarointia on sopivan maukkaasti ja kitaran ja kosketinten äänimatto on hunajaa korville. Yksi on vielä mainitsematta - suosikkivokalistini Ian Gillan. Kiljahdukset eivät irtoa "Child In Timen" malliin, mutta äänen syvä lämpö vakuuttaa, voimaa löytyy tarvittaessa - ja miehen tekstit ovat yhä persoonallisempia.

Levyllä on yhdeksän bändin omaa biisiä, joissa kaikissa on hetkensä - ehkä suurin yksittäinen helmi on progehtava "The Surprising", mutta myös esim painokas "All I Got Is You" ja uhkaava "Birds Of Prey" ovat komeita esityksiä. Toisaalta "One Night In Vegas" jyrää vahvasti, "Hip Boots" ja "Get Me Out Of Here" ovat sopivan juurekkaita, aloitus "Back To Bedlam" on klassiseen Purplemuottiin valettu hitti ja "Johnny´s Band" taas viehättävä rock´n´rolltarina. Joka biisissä on pikku koukkuja - sovituksellisia tai sävelkulkuja - jotka hiipivät kimppuun salakavalasti. Levyn lopettava Doorstulkinta "Roadhouse Blues" on ehkä heikoin lenkki - mutta ei Purplen tulkinnasta johtuvista syistä, vaan koska se on minusta aika kulunut biisi.

Gillan on minusta vieläkin kunkku - mutta ehkä juuri tuo yhteissoitto, svengi ja levyltä jotenkin huokuva ilo ja lämpö ovat sen suurimmat avut. Raskas rock on täynnä typerää uhoa ja itsetarkoituksellista tilulilua, ja pahimmillaan se tarpoo kuin suossa - mutta Deep Purple kuulostaa lähes samalta kuin jo 70-luvulla, ja hassua kyllä juuri siksi tuoreelta. Vaikka ymmärrän, ettei kovinkaan paljoa jatkoa enää voi bändiltä odottaa, olisi toiveissa vaikkapa terapialevyttäminen jos kiertue-elämä ei enää innosta. Jos seitsenkymppiset tekevät näin hyvää jälkeä, mikseivät kasikymppisetkin?

330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina

Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.

Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.

Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.

"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.

Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.