244. Rolf (Roffe) Wikströms Hjärtslag: Bluesman (1983): Kansankodin siniseltä puolelta

Yksi musiikinharrastukseni tärkeimmistä vaiheista sai enemmän tai vähemmän alkunsa tästä levystä. Olin toki kuullut bluesia aikaisemminkin, joskin enimmäkseen rockbändien "sivuhuomautuksina", mutta tämä oli ensimmäinen albumin mittainen kokonaisuus, joka iski tajuntaani ja jätti siihen ikuisen polttomerkin. Sittemmin bluesia on tullut kuunneltua enemmänkin...

Roffe Wikström on pahuksenmoinen kitaristi, ennen kaikkea livenä, mutta myös näin levytettynä. Ensimmäinen ja suurin suosikkini näistä esityksistä, "Bedragen och besviken" - eli Otis Rushin klassinen "Double Trouble" - kulkee juuri sellaisen kitarasoundin kantamana, joka jotenkin soittaa ihokarvat minulta pystyyn, ja soolot ovat muutenkin maukkaita. Bändin, Hjärtslagin, sointi on mukavan vanhakantainen mutta silti täyttä verta ja lihaa - ja äänimaailma tuntuu luonnolliselta. Biisit ovat hyviä - tarinat sosiaalirealismia, sävellykset klassista kaavaa noudattavia. Lainabiisejä on tuon Rushin lisäksi ainakin Percy Mayfieldin "Danger Zone" - eli "Jorden är ett dårhus", mutta niinkuin jo laulujen ruotsinkielisistä nimistä voi päätellä, hän tekee lainoistakin omiaan.

Mutta ennen kaikkea hän on laulajana loistava bluestulkki. Välillä tulkinta menee hieman yli - ärinäksi ja korinaksi - mutta useimmiten hän pysyy hyvän maun ja uskottavuuden rajojen sisällä. "Double Trouble" on siis hieno versio, minusta jopa alkuperäistä parempi, mutta vielä hienompi esitys on Howlin´ Wolfille omistettu "Vargen är död", joka todella tekee kunniaa omistuskohteelleen - hieno pianoriffi ja sitten tuo osittain ulvottu laulu tartuvat selkäpiihin. "När jag ramla och slog mig" on vauhdikas tarina siitä, miten hassusti voi sattua jos joutuu virkavallan kynsiin, kun taas "Natten faller" ja etenkin lopetus "Fallna änglar" ovat esimerkkejä siitä, että bluesmiehemme taitaa myös hiljaisempia vivahteita.

Olen käynyt Roffen keikalla kolmesti, ja ne ovat olleet hienoja kokemuksia, ja levyjä on hyllyssäni pitkä rivi. Nekin voisi periaatteessa kehua vaikka kaikki, mutta esimerkiksi tämä levy on oikein hyvä lähtökohta - vaikkapa elinikäiseen bluesharrastukseen.

46. Roffe Wikström: Blues är allt jag har (1992): Kansankodin sinisäveliä

Nuorena miehenä luin antaumuksella Soundia, joka vielä 80-luvulla oli hyvinkin laadukas hyvän musiikin äänenkantaja, ja huomasin aika nopeasti Waldemar Walleniuksen kehuvan monia sellaisia artisteja, joista minäkin pidin – ja vielä useammin sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Niinpä hänen suitsutettuaan Roffe Wikströmin livelevyä ”Magaza Stomp”, etsin ensimmäisen löytämäni Rolfin lätyn käsiini – ja olin koukussa. Olen kuullut Roffea livenä kolme kertaa, ostanut kaikki hänen levynsä (jotkut sekä vinyylinä että CD:nä), ja useinkin uponnut hänen sinisten säveltensä lumoihin.

Eivätkä ne kokonaisen albumin mittaisena ole koskaan soineet komeammin kuin tällä levyllä, joka ilmestyi kun hänen uransa oli ehkä jo kääntynyt laskuun – mutta blueshan ammentaa voimansa vastoinkäymisistä. Roffe on tietyllä tapaa esimerkki siitä, miten vastakohdista ja epätäydellisyydestä syntyy suurta taidetta. Hänellä on hyvä lauluääni, mutta hän korisee ja karjuu joskus aivan liikaa. Hänen kitaransa soi välillä jumalaisesti – mutta välillä kuulostaa siltä, kuin hän olisi joku spiidiä napannut metsuri sahoineen. Hän tekee teräviä huomioita kansankodin varjopuolesta – mutta luiskahtaa aina välillä sietämättömään pekoraaliin. Ja kuitenkin homma toimii kuin unelma, silloin kun se toimii.

Tämän levyn helmi on ”Dina ögons språk”, hajoavasta suhteesta kertova hidas blues, jonka sävel on varmaan tuttu, niinkuin tarinakin, mutta joka kokonaisesityksenä on aika pakahduttava. Sillä on hyvää seuraa esim. nopeammista vedoista kuten ”Hej å hå” tai ”Stanna kvar hos mej” (eli ”Baby Please Don´t Go”), ja edesmenneen Totta Näslundin kanssa vedetystä ”Reser runt”-duetosta, joka omaperäistä kyllä kertoo artistin matkaelämästä. Toisaalta hitaammat ”Jag tror jag kommer bli galen” ja ”Allt kommer bli så bra” edustavat syvempää sineä, ja levyltä löytyy myös soulahtava ”Kom till mej kvinna” ja hieman akustisvetoista bluesia. Kokonaisuuden paketoi Roffen kitarointi ja yhtyeen tanakka mutta dynaaminen sointi, jota ei koristella turhilla koneilla.

Vaikka en voi väittää nykyisin soittelevani tätä levyä kovinkaan usein, on sillä kuitenkin yhä se sama vaikutus kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla – tai muilla herra Wikströmin levyillä; se kirkastaa mielen ja puhdistaa turhat kuonat koneesta, niinkuin kunnon juurimusiikin tuleekin tehdä.