46. Roffe Wikström: Blues är allt jag har (1992): Kansankodin sinisäveliä

Nuorena miehenä luin antaumuksella Soundia, joka vielä 80-luvulla oli hyvinkin laadukas hyvän musiikin äänenkantaja, ja huomasin aika nopeasti Waldemar Walleniuksen kehuvan monia sellaisia artisteja, joista minäkin pidin – ja vielä useammin sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Niinpä hänen suitsutettuaan Roffe Wikströmin livelevyä ”Magaza Stomp”, etsin ensimmäisen löytämäni Rolfin lätyn käsiini – ja olin koukussa. Olen kuullut Roffea livenä kolme kertaa, ostanut kaikki hänen levynsä (jotkut sekä vinyylinä että CD:nä), ja useinkin uponnut hänen sinisten säveltensä lumoihin.

Eivätkä ne kokonaisen albumin mittaisena ole koskaan soineet komeammin kuin tällä levyllä, joka ilmestyi kun hänen uransa oli ehkä jo kääntynyt laskuun – mutta blueshan ammentaa voimansa vastoinkäymisistä. Roffe on tietyllä tapaa esimerkki siitä, miten vastakohdista ja epätäydellisyydestä syntyy suurta taidetta. Hänellä on hyvä lauluääni, mutta hän korisee ja karjuu joskus aivan liikaa. Hänen kitaransa soi välillä jumalaisesti – mutta välillä kuulostaa siltä, kuin hän olisi joku spiidiä napannut metsuri sahoineen. Hän tekee teräviä huomioita kansankodin varjopuolesta – mutta luiskahtaa aina välillä sietämättömään pekoraaliin. Ja kuitenkin homma toimii kuin unelma, silloin kun se toimii.

Tämän levyn helmi on ”Dina ögons språk”, hajoavasta suhteesta kertova hidas blues, jonka sävel on varmaan tuttu, niinkuin tarinakin, mutta joka kokonaisesityksenä on aika pakahduttava. Sillä on hyvää seuraa esim. nopeammista vedoista kuten ”Hej å hå” tai ”Stanna kvar hos mej” (eli ”Baby Please Don´t Go”), ja edesmenneen Totta Näslundin kanssa vedetystä ”Reser runt”-duetosta, joka omaperäistä kyllä kertoo artistin matkaelämästä. Toisaalta hitaammat ”Jag tror jag kommer bli galen” ja ”Allt kommer bli så bra” edustavat syvempää sineä, ja levyltä löytyy myös soulahtava ”Kom till mej kvinna” ja hieman akustisvetoista bluesia. Kokonaisuuden paketoi Roffen kitarointi ja yhtyeen tanakka mutta dynaaminen sointi, jota ei koristella turhilla koneilla.

Vaikka en voi väittää nykyisin soittelevani tätä levyä kovinkaan usein, on sillä kuitenkin yhä se sama vaikutus kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla – tai muilla herra Wikströmin levyillä; se kirkastaa mielen ja puhdistaa turhat kuonat koneesta, niinkuin kunnon juurimusiikin tuleekin tehdä.