Maailman paras levy 1965

Vuosi 1965 sattui olemaan paitsi allekirjoittaneen syntymävuosi myös sitä aikaa jolloin albumikäsite alkoi saada popmusiikissa muutakin sisältöä kuin "vain" kerätä viimeisimmät sinkkuhitit ja muut levytykset sopivan markkinoitavaan kokoon. Yksi tämän kehityksen edelläkävijöistä taisi olla The Beatles, jonka albumit tähän aikaan alkoivat jo olla aikamoisia taideteoksia. Myöhemmin heidän "teemme mitä haluamme, koska voimme"-linjansa meni mielestäni hieman yli, kokonaisvaikutelman kustannuksella, mutta "Rubber Soul" oli nimenomaan taitavana popkokonaisuutena ihan omaa luokkaansa. Lainabiisit olivat jääneet pois, sovitukset olivat monipuolisia ja sinkkuhitin olisi voinut saada melkein mistä tahansa levyn kappaleista.

Olen kehunut tämän levyn aikaisemmin (täällä), eikä siihen ole paljonkaan lisättävää kuin että olen tainnut muistaa hieman väärin - tämä ei ole ensimmäinen ostamani levy, koska sain sen joululahjaksi 1978 ja olin joululahjaostosten yhteydessä ihan omin päin hankkinut saman poppoon "Magical Mystery Tourin", vaan järjestyksessä toinen, mutta ranking pitää. Ja Beatlesit olivat ensimmäinen yhtye, jota todella fanitin (ennen sitä olin lähinnä kuunnellut kotimaista iskelmää ja Abbaa, mutta en esim ostanut kasetteja) - kuten RS-jutussa totesin, kahdeksan ensimmäistä levyäni oli Beatlesia, ja alkupään levyhankinnoista monet olivat sitten entisen beatlejen myöhempiä levytyksiä.

Yksi juttu, joka on näin myöhemmin vain nostanut "Rubber Soulin" arvoa on se, että vaikka melkein puolet albumista on tunnetumpia hittibiisejä (esim. klassisella "Punaisella tuplalla" on kuusi levyn neljästätoista laulusta), ovat minun suurimmat suosikkini niitä muita - "You Won´t See Me", "Think For Yourself", "The Word", "Run For Your Life" ja etenkin "Wait" ovat pophelmiä jotka hakkaavat suuren osan sekä Fab Fourin että muiden ajan yhtyeiden tuotannosta mennen tullen.

Moni muukin Beatles-LP voisi komeilla tällä listalla - itse asiassa vuosina 1963-1969 löytyy joka kerta vähintään yksi ehdokas vuoden levyksi, ja "Let It Be" tippuu joukosta lähinnä koska sen myöhemmin julkaistu "riisuttu versio" on minusta alkuperäistä aika lailla parempi.

Jos Liverpoolin nelikko teki enemmän popmusiikkia, oli Englannissa muita bändejä jotka olivat enemmän kallellaan bluesin suuntaan ja pysyttelivät afroamerikkalaisen musiikin perinteessä kiinni. Näistä minun varhaisimpia suosikkejani oli The Animals, jonka ensimmäinen versio oli aika tiukkalinjainen pumppu. Myöhemmin bändi teki Eric Burdonin johdolla aika psykedeelistä kamaa, mutta tämä minun suosikkibiisini, harras Ray Charles-tulkinta "I Believe To My Soul", on silkkaa sineä. Burdonin laulutulkinta on vakuuttava, mutta ennen kaikkea bändin hillitty ja sävykäs esitys vakuuttaa. Alan Pricen piano on tärkeässä osassa, eikä kokonaisuutta pilata liialla hosumisella tai räntäntäntällä, niinkuin innokkaille nuorille valkoisille miehille joskus saattoi käydä.

Vasta tässä vaiheessa huomaan, että vuoden 1965 sekä albumin että biisin nimestä löytyy sana "soul" - se onkin vihje yhdestä suunnasta, johon musiikkimakuni lähti kehittymään, joskin on paikallaan että lähtökohtana olivat brittibändit... Ehkä Animalsiakin tärkeämpiä minun musiikillisella alkutaipaleellani olivat mm. Kinks, Rolling Stones, Van Morrisonin Them ja etenkin Manfred Mann, mutta niihin palaan myöhemmin.  Taitaa olla aika tavallinen tarina myös yleisemmin ns. mustan musiikin harrastajien keskuudessa, että on ensin ihasteltu saarivaltiosta tulleita äänitteitä ja sitten lähdetty etsimään lähteitä.

Maailman paras levy, osa 8: Beatles: Rubber Soul (1965)

Minun ensimmäiset kahdeksan omaa LP-levyäni olivat Beatlesin tekeleitä, ja niistä ensimmäinen ja kaikista rakkain on tämä levy. Olin tosin kuullut suurimman osan heidän platoistaan siinä vaiheessa, kun tämän hankin, mutta tämä oli ensimmäinen ihan omin käsin ostamani levy. Ja se kuuluu vieläkin kokoelmani parhaimmistoon... Tämä levyn ilmestyminen osui siihen taitekohtaan, jolloin nämä neljä liverpoolilaista velikultaa olivat kehittäneet kahden ja puolen minuutin poplaulut täydellisyyteen, mutta eivät vielä olleet seonneet guruihin ja huuruihin – eli tavallaan tämä on se levy heidän tuotannossaan, joka on ikääntynyt parhaiten; tämä kokonaisuus ikäänkuin lähtee liitoon eikä lässähdä missään vaiheessa.

Iloisella 60-luvulla LP-levyjä ei hiottu samalla tavalla kokonaisuuksiksi kuin useasti myöhemmin tehtiin; pikemminkin pantiin lätty pihalle heti kun purkissa oli tarpeeksi aineistoa. Ja Beatlesilla sitä riitti; esim armon vuonna 1965 tämä oli jo toinen albumillinen tavaraa, ja sen lisäksi bändi oli julkaissut pari sinkkua joita ei löytynyt levyiltä, ja muistaakseni vielä EP-levyn – eli yli 30 uutta esitystä kalenterivuoden aikana, ja esim. vuosina 1963-66 seitsemän LP:tä ja varmaankin sata laulua, joista suurin osa oli omaa tuotantoa ja hämmentävän monet tosi hyviä – ja Rubber Soul oli kokonaisuutenakin loistava.

Jo levyn tunnetuimmat hitit ovat hienoja – romanttinen ”Michelle”, kreikkalais-sentimentaalinen ”Girl”, stemmalaulun juhlakappale ”Nowhere Man” ja bändin ensimmäinen flirttailu itämaisten sointujen kanssa, ”Norwegian Wood”, mutta ihme kyllä monet ns täyteraidoista ovat vieläkin parempia. Ensimmäinen oma suosikkini oli päätöskappale ”Run For Your Life”, joka kaiken lisäksi oli tekstiltään jotakin muuta kuin bändin siihenastiset kädestäpitolaulut, ja myöhemmin esiin nousivat soulahtava ”The Word”, George Harrisonin varhainen helmi ”Think For Yourself” ja kaiken huippuna B-puolen kuolematon pikku poplaulu ”Wait”, jossa on kaikki Beatlesklassikon tuntomerkit; hieno sävellys, stemmalaulu ja joku pikku koukku (tässä tapauksessa tamburiinin käyttö säkeistöjen taukokohdissa) joka saa laulun pysymään mielessä.

Kaiken kaikkiaan, tätä levyä olen rakastanut jo yli kolmekymmentä vuotta, ja se kuulostaa vieläkin yhtä hyvältä kuin silloin kerran. Ehkä osittain nostalgisista syistä, mutta ennen kaikkea koska hyvä musiikki on ajatonta.