Maailman paras levy 1965

Vuosi 1965 sattui olemaan paitsi allekirjoittaneen syntymävuosi myös sitä aikaa jolloin albumikäsite alkoi saada popmusiikissa muutakin sisältöä kuin "vain" kerätä viimeisimmät sinkkuhitit ja muut levytykset sopivan markkinoitavaan kokoon. Yksi tämän kehityksen edelläkävijöistä taisi olla The Beatles, jonka albumit tähän aikaan alkoivat jo olla aikamoisia taideteoksia. Myöhemmin heidän "teemme mitä haluamme, koska voimme"-linjansa meni mielestäni hieman yli, kokonaisvaikutelman kustannuksella, mutta "Rubber Soul" oli nimenomaan taitavana popkokonaisuutena ihan omaa luokkaansa. Lainabiisit olivat jääneet pois, sovitukset olivat monipuolisia ja sinkkuhitin olisi voinut saada melkein mistä tahansa levyn kappaleista.

Olen kehunut tämän levyn aikaisemmin (täällä), eikä siihen ole paljonkaan lisättävää kuin että olen tainnut muistaa hieman väärin - tämä ei ole ensimmäinen ostamani levy, koska sain sen joululahjaksi 1978 ja olin joululahjaostosten yhteydessä ihan omin päin hankkinut saman poppoon "Magical Mystery Tourin", vaan järjestyksessä toinen, mutta ranking pitää. Ja Beatlesit olivat ensimmäinen yhtye, jota todella fanitin (ennen sitä olin lähinnä kuunnellut kotimaista iskelmää ja Abbaa, mutta en esim ostanut kasetteja) - kuten RS-jutussa totesin, kahdeksan ensimmäistä levyäni oli Beatlesia, ja alkupään levyhankinnoista monet olivat sitten entisen beatlejen myöhempiä levytyksiä.

Yksi juttu, joka on näin myöhemmin vain nostanut "Rubber Soulin" arvoa on se, että vaikka melkein puolet albumista on tunnetumpia hittibiisejä (esim. klassisella "Punaisella tuplalla" on kuusi levyn neljästätoista laulusta), ovat minun suurimmat suosikkini niitä muita - "You Won´t See Me", "Think For Yourself", "The Word", "Run For Your Life" ja etenkin "Wait" ovat pophelmiä jotka hakkaavat suuren osan sekä Fab Fourin että muiden ajan yhtyeiden tuotannosta mennen tullen.

Moni muukin Beatles-LP voisi komeilla tällä listalla - itse asiassa vuosina 1963-1969 löytyy joka kerta vähintään yksi ehdokas vuoden levyksi, ja "Let It Be" tippuu joukosta lähinnä koska sen myöhemmin julkaistu "riisuttu versio" on minusta alkuperäistä aika lailla parempi.

Jos Liverpoolin nelikko teki enemmän popmusiikkia, oli Englannissa muita bändejä jotka olivat enemmän kallellaan bluesin suuntaan ja pysyttelivät afroamerikkalaisen musiikin perinteessä kiinni. Näistä minun varhaisimpia suosikkejani oli The Animals, jonka ensimmäinen versio oli aika tiukkalinjainen pumppu. Myöhemmin bändi teki Eric Burdonin johdolla aika psykedeelistä kamaa, mutta tämä minun suosikkibiisini, harras Ray Charles-tulkinta "I Believe To My Soul", on silkkaa sineä. Burdonin laulutulkinta on vakuuttava, mutta ennen kaikkea bändin hillitty ja sävykäs esitys vakuuttaa. Alan Pricen piano on tärkeässä osassa, eikä kokonaisuutta pilata liialla hosumisella tai räntäntäntällä, niinkuin innokkaille nuorille valkoisille miehille joskus saattoi käydä.

Vasta tässä vaiheessa huomaan, että vuoden 1965 sekä albumin että biisin nimestä löytyy sana "soul" - se onkin vihje yhdestä suunnasta, johon musiikkimakuni lähti kehittymään, joskin on paikallaan että lähtökohtana olivat brittibändit... Ehkä Animalsiakin tärkeämpiä minun musiikillisella alkutaipaleellani olivat mm. Kinks, Rolling Stones, Van Morrisonin Them ja etenkin Manfred Mann, mutta niihin palaan myöhemmin.  Taitaa olla aika tavallinen tarina myös yleisemmin ns. mustan musiikin harrastajien keskuudessa, että on ensin ihasteltu saarivaltiosta tulleita äänitteitä ja sitten lähdetty etsimään lähteitä.