317. Paul Carrack: Ace Mechanic (1975-1985): Monessa mukana

Ensikosketukseni Paul Carrackin ääneen taisi olla 1984 ostamani Squeeze-sinkkukokoelma, jolla hän esitti mainion "Tempted"-biisin tavalla, joka jäi mieleen laakista. Seuraavaksi uudelta Sky Channelilta tai vastaavalta eteen tuli Mike & the Mechanicsien "Silent Running (On Dangerous Ground)"; jonkun inhan scifi-leffan tai vastaavan hieno tunnussävel, jonka kruunasi tämä ilmeikäs ääni. Kun sitten jonkun aikaa sen jälkeen löysin tällaisen kokoelmalevyn, joka sisälsi nämä kaksi biisiä, muutamia näytteitä Acen uralta ja vielä tukun soololevytyksiä, ostopäätös oli helppo.

Vaikka sekä Squeeze että Mike & the Mechanics olivat ns. "muiden bändejä", niiden soundi sopii hyvin jatkumoon, joka vaikuttaa alkavan Acesta ja kulkevan punaisena lankana Carrackin soololevytyksissä myös tämän ajanjakson jälkeen; musiikki kuulostaa välillä jopa liiankin miellyttävältä, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa pikku sovituksellisia jippoja. Vaikka tämän levyn materiaali on koottu kymmenen vuoden ajalta ja neljän eri kokoonpanon levyiltä soolojuttujen lisäksi, se on silti kohtuullisen linjakas kokonaisuus.

Noiden kahden yllämainitun kappaleen lisäksi esim. Acen "How Long" ja sooloesityksistä vaikkapa "From Now On" ovat juuri sellaista musiikkia, joka sopii esim. yöllisen autoilun tai kotisohvassa pohdiskelun taustaksi - olematta silti pelkkää taustaa. Soitto on mukavan orgaanista, joskin 80-luku pilkahtaa esiin tiettyna synteettistymisenä. Kaiken ankkurina on Paul Carrackin sielukas ääni. Hän on itse asiassa yksi viime vuosikymmenien parhaista valkoihoisista poplaulajista.

Sooloja mies onkin tehnyt tämän jälkeenkin pitkän rivin - mutta ne ovat toinen juttu joskin aika lailla samaa kamaa. Yksi ero on ehkä, että tämän levyn biisit ovat enimmäkseen originaaleja - lisäarvo sinänsä, vaikka hänen tulkintansa esim. monista soulklassikoista myöhäisemmillä levytyksillä ovat oikein maukkaita. Ennen kuin hankin lisää niitä, pitäisi kuitenkin etsiä käsiinsä mm. ne puuttuvat kaksi Acelättyä.

Maailman paras levy 1995

Vuonna 1995 täytin 30, aikaani vei yhä enemmän työ ja perhe, ja kun musiikkimaailma samalla kehittyi uusiin, osittain minulle vieraisiin suuntiin, voin sanoa pudonneeni kehityksen kärryiltä viimeistään tuolloin. Se ei sinänsä ollut mikään suurempi ongelma, koska se samalla merkitsi sitä, että kaivauduin syvemmälle omien suosikkieni maailmaan, seurauksin jotka näkyvät levyhyllyssäni vieläkin. Minun kohdallani musiikin etsiminen netistä oli vielä muutaman vuoden päässä, mutta kirjasto tuli monta kertaa apuun.

Tom Cochranen levy taisi tarttua haaviin Turun kaupunginkirjaston mainiolla musiikkiosastolla ihan vain siksi, että se näytti mielenkiintoiselta - ja kävi ilmi, että se myös kuulosti siltä. Cochranen musiikki oli vähän kuin Bryan Adamsia oikealla sanottavalla höystettynä - ja Cochranen käheä ääni oli parannettu painos Adamsista. Useasta hienosta biisistä kaikkein paras oli runoilija Sylvia Plathista kertova "Paper Tigers", jota kantaa erityisesti kaunis sävelmä ja majesteetillinen kertosäe.

Squeeze taas on kulkenut mukana jo 80-luvun alusta asti - ja toisin kuin monet muut uransa alkuvaiheessa menestyneet ja sittemmin hieman syrjemmässä jatkaneet artistit, musiikin laatu on pikemminkin parantunut vuosien mittaan. Vaikka 70- ja 80-lukujen klassikot soivat komeasti, tämä myöhempi tuotanto on vielä parempaa, koska sovitukset ovat monipuolisempia mutta ylimääräinen kikkailu on pudonnut pois, Diffordin ja Tilbrookin biisit ovat vähintään yhtä hyviä kuin ennen - näistäkin herroista on käytetty määrettä "uusi Lennon/McCartney", ja laulusoundi hivelee korvia.

"Ridiculous" on klassinen poplevy täynnä hienoja popbiisejä juuri yllämainittujen määreiden mukaan, pakottoman kuuloista, ilmeikästä ja ilmavaa musiikkia - itse asiassa vähän kuin Beatlesilla aikanaan. Itse asiassa on vaikeaa nostaa esiin yksittäisiä biisejä, koska ennen kaikkea kokonaisuus on niin valloittava. Sama pätee sinänsä moniin muihin Squeezen albumeihin - kaikkia en ole kuullut, mutta esim. "Cool For Cats", "Argybargy" ja "East Side Story" ovat kova kolmen suora.

Fiksu popmusiikki on sikäli heikossa asemassa, että äänekkäämpi ja/tai suorasukaisempi soitto helposti kiilaa edelle listoilla ja yleisessä huomiossa - mutta taas kerran voin todeta, ettei se minua popsnobina haittaa, niin kauan kun meitä sentään on niin paljon että suosikkimme saavat uusia levyjään julkaistua.

116. Squeeze: Ridiculous (1995): Difford & Tilbrook - vähän kuin Lennon & McCartney

Tämä yhtye teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kaukana 80-luvulla, kun tulin ostaneeksi uran ensimmäiset viisi vuotta ja albumia loistavasti summaavan "Singles 45 And Over"-kokoelman, joka puolustaa paikkaansa vinyylistössäni yhtä ansiokkaasti vielä tänäänkin. Muutamia muitakin tuotoksia tarttui mukaan, ja tulin huomaamaan että 80-luvun loppupuolella ja 90-luvulla tehdyt, ehkä vähän vähemmälle huomiolle jääneet albumit ovat nekin päteviä tapauksia.

Tätä levyä en ole sen ilmestyessä nähnyt missään levykaupassa, edes Anttilan alehyllyssä, mutta sen sijaan se löytyi joitakin aikoja sitten huuto.netistä, ja oli kyllä todella hintansa arvoinen hankinta. Homman nimi on vieläkin pop, useimmiten hyvin sävelletty, oivaltavasti sanoitettu ja loistavasti sovitettu sellainen; kitara- ja kosketinosia tai vaikkapa kuoropätkiä löytyy joka lähtöön, lauluäänet ovat hallussa ja kokonaisuus kuulostaa samalla aikaa sliipatulta ja elävältä, tiukalta ja ilmavalta.

Aloitus "Electric Trains" on juuri sellainen popveto, joita ei monikaan yhtye maailmassa saisi aikaan, "Walk Away" hitaampi mutta painokas, vähän Del Amitrin (toisen popsuosikkini) mieleen tuova esitys, "This Summer" sellainen kitaravetoinen poplaulu, joka antaa aihetta epäillä että muuan Per Gessle on hakenut innoituksensa näiltä jätkiltä, ja "Got To Me" ilmavampi, surumielien keskitempoinen popkappale joka olisi kuin kotonaan vaikkapa Beatlesin levyllä.

Itse asiassa koko levy tulvii sellaisia pakottoman kuuloisia esityksiä, jotka ovat "beatleaanisia" sikäli, että onnistuvat kuulostamaan kepeiltä olematta pelkkää höttöä - aivan kuin tässä livautettaisiin ajanvietteen lomaan ajatuksia. No, vaikka tämä ei ehkä ole tiedettä, filosofiaa tai edes taidetta, niin kunnon laatuviihdettä ainakin, niinkuin Fab Four aikoinaan.