286. The Kinks Are The Village Green Preservation Society (1968): Entä jos nostalgia onkin voimavara?

Kinks kuuluu niihin bändeihin, joista olen varmaan pitänyt aina, ja Ray Davies on yksi kevyen musiikin suurimmista lauluntekijöistä. Hän on bändinsä kanssa keksinyt mm. hard rockin, popnostalgian, sosiaalisen kommentoinnin ja kantaaottavuuden sekä teema-albumit... tai no, ainakin luonut yhden jännittävimmistä ja kestävimmistä eri tyylilajien fuusioista - perustana loppujen lopuksi aika rähmäkäpäläinen räime, jonka luomisessa velipoika Dave kuuluu kaikkien aikojen sidekickeihin.

Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.

Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.

Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.

Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.

140. The Kinks: State of Confusion (1983): Hyvä musiikki ei katoa, vaikka ei olisikaan muodikasta

Vaikka olen kehunut Kinksit ja Ray Daviesin tässä blogissa jo aikaisemmin, tekee mieleni vielä todeta heidän pitkän uransa olleen vielä kaiken lisäksi huomattavan korkeatasoinen vuodesta toiseen. Vaikka sekä kriitikot että minä tiedämme, että bändin tekeleistä löytyy myös välitöitä, on kovaa kamaa syntynyt niin 60-, 70- kuin 80-luvuillakin - ja sooloplattoja vielä viime vuosilta.

Tämä levy sijoittuu Kinksin diskografiassa myöhäisempään päähän, vaikka bändi jatkoikin vielä ainakin kymmenen vuoden ajan, ja oli samalla eräänlainen "comeback" - vaikka he eivät olleetkaan olleet välillä missään, taisi levyn hitti "Come Dancing" olla ainakin koti-Englannissa ensimmäinen sellainen moniin vuosiin. Se onkin torvineen ja kaikkineen sekä kaunis pikku tarina että kunnon poplaulu, eli kaikilla tavoin Kinks-klassikko, mutta ei tämän levyn ainoa tai edes paras sellainen.

Minun suosikkejani ovat "hevihymni" "Cliches of The World (B Movie)" sekä balladiosaston "Property" ja "Don´t Forget To Dance", mutta myös bändin rymistelypuoli toimii tällä kertaa (nimikappale ja "Labour Of Love"). Ainoa osa joka minusta jää alle Kinks-keskiarvon on velipoika Daven rypistys "Bernadette", joka ei oikein yllä hänen parhaiden hetkiensä tasolle.

Kinks on sikäli vähän hämmentävä bändi, että se ei koskaan ole ollut mitenkään virtuoosimainen soitoltaan, Ray Daviesin ääni on - no, persoonallinen, ja sovituksetkin ovat joskus menneet vähän sinnepäin. Biisimateriaalikin on aina välillä keskinkertaista - joskin niitä klassikoitakin riittää joka platalle. Kokonaisuuden laadukkain osa taitavat olla Rayn oivaltavat tekstit, joiden esittämistapa teknisistä rajoituksista huolimatta on jotenkin vastustamaton. Ja räimehän näiltä herroilta sujui pyynnöstä ja ilman...

29. Kinks: Face To Face (1966): LP-levy taiteellisena statementtinä, osa 1

Nykyisin, kun useimpien artistien uusien albumien väli saattaa venähtää useampaankin vuoteen, on vaikea käsittää, miten esim. 60-luvulla yksi ja sama bändi saattoi pukata pihalle kaksi tai jopa kolme albumia vuodessa, ja vielä EP:t ja sinkut päälle – ja eritysiesti, miten nämä albumit joissakin tapauksissa sisälsivät vain omia biisejä, ja vielä hyviä sellaisia. Paras esimerkki tästä on tietysti Beatles, mutta hyvänä kakkosena taitaa tulla The Kinks.

Tämä levy on juuri Beatlesien joidenkin lättyjen ohella paras esimerkki monipuolisesta popklassikosta ajalta, jolloin LP-levy muuna kuin vain rykelmänä juuri levytettyjä lauluja oli löytämässä muotoaan. Kinksin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että koko pitkäsoiton mitalla Ray Daviesin pikku tarinoista muodostuu ikäänkuin novellikokoelma tai elokuva, jossa tietyt yhteiset piirteet (nostalgia, hienovarainen ironia sekä sosiaalisen että yksilöllisen käyttäytymisen kommentointi ikäänkuin sivusta) kulkevat punaisena lankana laulukokoelman läpi. Soitto ja sovitukset eivät ehkä täysin vastaa visioita – välillä tuntuu kuin orkesteri koostuisi iloisista amatööreistä – ja se johtuu varmaankin aika pitkälle juuri tuosta levytystahdista; vielä tässä vaiheessa ei biisiä kohti käytetty hirvittävästi aikaa.

Oli miten oli, levyltä löytyy vauhtipaloja kuten ”Party Line” tai ”Holiday In Waikiki”, music hall-iloittelua niinkuin ”Dandy”, mietteliäämpiä hetkiä kuten ”Too Much On My Mind”, jopa musiikkibisneksen kritiikkiä (”Session Man”) – ja tietysti jokunen rakkauslaulukin. Kaiken huippuna on sitten vielä ”Sunny Afternoon”, joka on yksi 60-luvun ja miksei koko pophistorian suurimmista klassikoista – laiskasti rullaava hymni, joka maalaa kuvan mätkyihinsä hukkuvasta ”herrasmiehestä” käyttäen tehokeinona mm. ovelasti laskevaa bassokuviota joka varmaankin kuuluu genren helpoimmin tunnistettaviin.

Valitettavasti tämä levy minun kohdallani liittyy läheisesti LP-levyn historiaan myös siten, että ehdin hankkia sen kokoelmiini hyvissä ajoin ennen CD:n läpimurtoa. Nykyisin se monien kohtalotovereidensa kanssa on kulutuksessani joutunut paitsioon, koska minulla on yksi ainoa levysoitin joka on kiinni ajassa ja paikassa, mutta suurin osa kulutustapahtumistani tapahtuu ympäristöissä, joissa tarjolla on ainoastaan digitaalisia toistomahdollisuuksia. No, toisaalta Kinksin 60-luvu levyt on julkaistu uudelleen monien lisäraitojen kanssa; ehkäpä sitä pitäisi kaivaa kuvetta...

13. Kinks: Sleepwalker (1977): Kommentoinnin kuningas

Jos populaarimusiikin historiaa käy taaksepäin tästä päivästä vaikkapa vuoteen 1964, voisi väittää Kinksin tai oikeastaan Ray Daviesin keksineen aika suuren osan siitä, mitä tänäänkin nuoriso kuuntelee, alkaen hevistä (You Really Got Me, anyone) satiiriin, teema-albumeihin ja punkkiin. Se on tietysti vain yksi, ehkä hyvinkin kiistanalainen historiantulkinta, mutta ainakin yhdestä asiasta voi mielestäni olla aika varma; jos popmusiikissa on käytetty jotain tehokeinoa, tämä pumppu on ollut sitä kokeilemassa.

Sehän ei sinänsä ole mikään laatumääritelmä, ja totta puhuen Kinksiä olisi koko ajan voinut luonnehtia myös maailman pisimmälle päässeenä amatööribändinä, koska mitään soitto- tai sovitustaidon täyspainoisia helmiä ei välttämättä saatu aikaan, mutta sen sijaan terävää ja oivaltavaa ajankuvaa. Ja se on laatumääritelmä – mielestäni Ray Davies on popmusiikin kaikkien aikojen kommentoija, joka on vanginnut aikansa tapahtumia kolmeen minuuttiin hyvinkin osuvasti jo yli 40 vuoden ajan.

Joskus se on onnistunut koko pitkäsoiton mitalta, ja varsinkin kerran – ajankohtana, jolloin bändi taisi olla suosionsa aallonpohjassa – saatiin aikaan pieni klassikko, jonka jokainen laulu luotaa jotakin ihmismielen sopukkaa, kuuhulluudesta suuruudenhulluuteen, varsin osuvasti, ja soitto ja sovitukset pysyvät mukavasti kasassa. Tämä levy osuu vielä siihen hetkeen musiikin historiassa, jolloin ns. klassinen rocksoundi veteli viimeisiään ennen diskobiitin, syntikoiden ja uuden aallon kitaroinnin vyörytystä – aah, sitä Hammondin ujellusta ja niin edelleen...

Ja laulut ovat siis tämän lätyn selkäranka. Minun suosikkejani ovat esim. juuriensa unohtamista ruotiva ”Mr. Big” sekä yöllisiä sielunhäiriöitä ruotiva kolmikko ”Sleepwalker”, ”Full Moon” ja ”Sleepless Night”. Kuinkahan pitkälle herra Daviesin laulut perustuvat omakohtaisin kokemuksiin?