Kinks kuuluu niihin bändeihin, joista olen varmaan pitänyt aina, ja Ray Davies on yksi kevyen musiikin suurimmista lauluntekijöistä. Hän on bändinsä kanssa keksinyt mm. hard rockin, popnostalgian, sosiaalisen kommentoinnin ja kantaaottavuuden sekä teema-albumit... tai no, ainakin luonut yhden jännittävimmistä ja kestävimmistä eri tyylilajien fuusioista - perustana loppujen lopuksi aika rähmäkäpäläinen räime, jonka luomisessa velipoika Dave kuuluu kaikkien aikojen sidekickeihin.
Vuonna 1968 yhtye oli jotenkin lipumassa paitsioon, vaikka jokainen albumi oli täynnä loistavia lauluja yhä vaihtelevammissa kuoseissa, ja Ray Daviesin kynä terävöityi koko ajan. "Village Green Preservation Society" aloitti eräänlaisen teema-albumien sarjan, jonka kautta hän tarkasteli ilmiöitä kuten maailman muuttumista ja yksilön rimpuilua muutoksen rattaissa. Myöhemmin hän mm. tarkasteli viihdemaailmaa lähempää, mutta tämä albumi peilaa nimenomaan englantilaista elämänmenoa muutoksen keskellä. Davies ei ehkä keksinyt nostalgiaa, mutta hän oli kyllä edelläkävijä sen valjastamisessa muutoksen peiliksi.
Ja kaikki tämä tapahtui loistavien poplaulujen kautta. Siinä kun heidän aikalaisensa sekosivat hippeilyyn, mystiikkaan ja ties mihin, Kinks pehmensi otettaan - räimettä silti unohtamatta - ja heitti kehiin kuoroja, koskettimia, music hallia ja ties mitä. Keskiössä pysyi kuitenkin Daviesin nuhainen ääni, tekstimaailma, ja bändin pohjimmiltaan iloinen räiskintä. Nimibiisi rullaa vastustamattomasti, "Picture Book" on kiva hybridi, "Last Of The Steam-Powered Trains" etenee nimensä mukaisesti junan lailla, "Sitting Bu The Riverside" leijuu hauskan kosketinkuvion ja miltei psykedeelisten ääniefektien ympärillä, "Animal Farm" folkahtaa kieli-instrumenttien ympärillä... mutta kokonaisuus pysyy kasassa.
Minun on myönnettävä, että pidin nuorempana enemmän bändin ensimmäisestä kolmesta-neljästä albumista, jotka olivat suoraviivaisempia luonteeltaan - ja toisaalta 80-luvun tuotannosta, jota pääsin hankkimaan jo tuoreeltaan; silloin soundi oli jo Amerikan stadioneille suunnattua - mutta keski-ikään päästyäni huomaan kuuntelevani yhä useammin nimenomaan tätä ja muita 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeita, jotka ennen tuntuivat jopa hieman haahuilevilta.
Ehkä yksi syy siihen, miksi tämä albumi iskee vanhemmiten yhä lujempaa, on se, että nimenomaan brittiyhteiskunta on eri muodoissaan niin tuttua kirjojen, elokuvien ja TV:n kautta - ja on jotenkin kehittynyt oman logiikkansa mukaan vaikka vielä esim. 60-luvulla kovasti yritti pyristellä eturintamassa - että siitä on helppoa muodostaa mielikuvia. Nostalgia voi olla jopa voimavara, jos se auttaa ymmärtämään muutosta, eikä ole kritiikitöntä - ja taitaakin olla niin, että Ray Davies on yksi pääsyyllisistä tämän voimavaran muodostamiseen. Ja samalla tämä on loistavaa popmusiikkia.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti