Minähän en ole mikään kitarafriikki - niinkuin olen varmaan monta kertaa jo sanonutkin - mutta aina välillä löydän sellaisia kitaristeja, joita silti jaksan ja jopa haluan kuunnella, Usein he ovat mtös esim. kelvollisia laulajia, ja joskus heillä on muita avuja jotka edesauttavat diggailua. Sonny Landreth on yksi heistä, vahvuuksinaan biisintekotaito, kohtuullinen lauluääni ja slidetaituruus. Tutustuin hänen soittoonsa ensin John Hiattin mainiolla "Slow Turning"-albumilla, ja sittemmin myös miehen omat levyt ovat kuuluneet tsekkauslistalle. Vuonna 2003 hän julkaisi albumin nimeltä "The Road We´re On", jolta löytyy mm. ihana "Fallin´ For You", joka kevyesti on yksi kyseisen vuoden parhaista biiseistä.
Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.
Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.
Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.
Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Well´s On Fire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Well´s On Fire. Näytä kaikki tekstit
tiistai 10. marraskuuta 2015
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
92. Procol Harum: The Well´s On Fire (2003): Dinosaurusten edeltäjät?
En erityisemmin välitä “A Whiter Shade Of Pale”-kappaleesta, minusta se on aika kulunut, ja vaikka tiesinkin esim. joidenkin suomalaisten suosikkieni esittäneen Procolin biisejä (Pate Mustajärven versio ”Homburg”:ista ekalla soololla on hieno, Hectorin ”Kuin Juudas” Liisa pien-levyllä myös, ja ”Pandora´s Box”:in on tainnut levyttää Pepe & Paradise), ja omistankin pari entisen PH-kitaristi Robin Trowerin levyä, en ollut juuri korvaani tälle bändille lotkauttanut ennenkuin viime talvena lainasin pari sen 70-luvun kultakauden levyä ja jäin koukkuun.
Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.
Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.
Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.
Procol Harum pani pillit pussiin 70-luvun lopulla, teki sitten puolivillaisen comebackin ja huonon levyn ”The Prodigal Stranger” vuonna 1991, ja sen jälkeen olisikin voinut olettaa tarinan olevan lopussa, mutta kaikkea kanssa. Vuonna 2003 ilmestyi tämä levy, joka varmaankin on jäänyt aika vähälle huomiolle muiden kuin varsinaisten fanien keskuudessa, mutta joka minun korvissani on mestariteos. Sen aineksia ovat Gary Brookerin vieläkin sävykäs ääni, hyvät enimmäkseen hitaat tai keskitempoiset kappaleet, jotka soitetaan huolella, taidolla ja tunteella hienoin sovituksin – joissa on paljon koskettimia, mutta ei mitään Bach- tai muita varkauksia, ja Keith Reidin taitavat sanoitukset, jotka yksitellen ovat älykkäämpiä kuin esim. monien hevibändien koko albumit.
Esimerkiksi levyn aloituskolmikko; ”An Old English Dream” on surumielinen kosketinten vetämä puoliballadi, ”Shadow Boxed” taas melkein hardrockia, uhkaavan kuuloinen sävellys jossa Brookerin painokas laulu todella tehoaa, ja ”A Robe Of Silk” monisävyinen perinteinen Procolpala, jossa saadaan aika monitahoinen sovitus kuulostamaan helpolta. Kaikki kolme ovat säveleltään mieleenpainuvia, mutta ei niin, että ne jäisivät heti päähän ja kuluisivat puhki, vaan siten, että ne jo toisella kuuntelukerralla ovat tutun mutta silti jännittävän kuuloisia. Jatkossakin löytyy helmiä; ”The VIP Room” tarjoa maukasta slideä, ”The Question” on taas lähellä modernia soulballadia... ja levy on vasta puolivälissä.
Tarina ei ole vieläkään loppu; tietääkseni tämän levyn jälkeen ei ole ilmestynyt ainakaan uutta studiomateriaalia, mutta haastan kaikki kynnelle kykenevät Äänekoskelle 22.7, kun Procol Harum on Keitelejazzin rockosion pääesiintyjä. Vanhassa voi olla parempi vara, jopa tällaisessa jo ennen dinosaurusten aikaa syntyneessä pumpussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
