Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.
"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.
Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...
Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?
perjantai 25. elokuuta 2017
Amerikan herkut
Kun tätä blogia on vääntänyt muutaman vuoden, täytyy aina välillä keksiä uusia metkuja oman ja lukijoiden (molempien :) mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Alkuvuodesta aloittamani vinyylisarja siirtyy nyt hetkeksi tauolle, koska vietän muutaman kuukauden Ameriikan ihmemaassa, kaukana levyhyllystäni mutta rakastamani amerikkalaisen populaarimusiikin lähteillä. Aika Indianassa lähti hyvin liikkeelle, kun kävi ilmi, että Robert Cray oli juuri tulossa keikalle "kotikaupunkiini", mutta yhtä paljon siksi, että löysin parikin hyvää käytettyjen levyjen liikettä, joita onkin tullut jo tuettua.
Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!
Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!
sunnuntai 20. elokuuta 2017
324. Hector: Varjot ja lakanat (1988): Hiano mies hiljaisemmalla
Tämän levy ilmestymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi suhteessani Heikki Harman musiikkiin - hänen 70-luvun levynsä kuuluivat suurimpiin suosikkeihini, mutta 80-luvulla sinänsä hienot biisit hukkuivat välillä tuotannollisten ratkaisujen sekaan. Tämäkin levy on sinänsä hieman "kokeellinen" modernin akustisine äänimaailmoineen, mutta tällä kertaa onnistuneesti.
Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.
Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.
Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.
Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.
Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.
Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.
Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.
Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.
maanantai 31. heinäkuuta 2017
323. Loverboy: Loverboy (1980): Hiusmetallin esiasteella
Joku aika sitten luin netistä kanadalaisen 70-luvun lopulla vaikuttaneen pophevibändin Streetheartin solistin Kenny Chesneyn kuolemasta. Koska 70-luvun lopun pophevi on minua miellyttävä musiikinlaji, piti googlettaa vähän lisää, ja kas, pari ko. bändin jäsentä siirtyi vuosikymmenen vaihteessa toiseen kanadalaiseen pophevibändiin nimeltä Loverboy. Sen nimen jo tunnistinkin, ja piti pitkästä aikaa kaivaa levyhyllystä bändin tuotantoa.
Loverboyn ensimmäisiä levyjä tuli nimittäin kuunneltua jo taannoin lukiossa, silloin aika tiheään ja myöhemmin enemmän satunnaisesti - mutta vielä näin keski-ikäisenä ymmärrän kyllä, mikä teinejä bändissä viehätti, koska samat jutut toimivat vielä tänään. Muistan myös, että oikeat rokkijätkät väheksyivät bändin popahtavaa soundia. Loverboy oli jo debyytillään valmis paketti: Hyviä sävellyksiä, sujuvia sovituksia, sopivasti kitarointia soolot mukaan lukien - välillä jopa thinlizzymäistä tuplausta, jos oikein kuulen, ajanmukaisia koskettimia ja laulaja Mike Renon mukavan taipuisa ääni.
Bändin ehkä tunnetuin biisi on tämän levyn hittiveto "Turn Me Loose", jossa on kaikki yllämainitut mausteet ja vieläpä diskohtava komppi - jotkut kovat jätkätkin taisivat illan hämärissa uskaltautua lattialle tämän soidessa. Toisaalta "Always On My Mind" - originaali, ei Willie Nelsonin ikivihreä - on sellainen haikeansuloinen tarina jonka voisi kuvitella vaikkapa suomalaisen bändin tekeleeksi.
Suorempia menobiisejä ovat vaikkapa "The Kid Is Hot Tonite" ja "Teenage Overdose", joiden nimetkin jo kertovat mistä on kyse.
Loverboyn jätkät - tai tuottaja Bruce Fairbairn - eivät varmaankaan keksineet rock´n´rollia tai edes mitään sen alalajia, mutta kieltämättä tämä vuoden 1980 soundi ja look oli silloin aika tuoretta, mutta vain esimakua siitä, mitä tapahtui kun vaikkapa Bon Jovi ja vastaavat löivät itsensä läpi muutamia vuosia myöhemmin. Oli miten oli, tämä hiusmetallin esiaste maistuu vieläkin, osittain mutta ei pelkästään nostalgian voimalla,
Loverboyn ensimmäisiä levyjä tuli nimittäin kuunneltua jo taannoin lukiossa, silloin aika tiheään ja myöhemmin enemmän satunnaisesti - mutta vielä näin keski-ikäisenä ymmärrän kyllä, mikä teinejä bändissä viehätti, koska samat jutut toimivat vielä tänään. Muistan myös, että oikeat rokkijätkät väheksyivät bändin popahtavaa soundia. Loverboy oli jo debyytillään valmis paketti: Hyviä sävellyksiä, sujuvia sovituksia, sopivasti kitarointia soolot mukaan lukien - välillä jopa thinlizzymäistä tuplausta, jos oikein kuulen, ajanmukaisia koskettimia ja laulaja Mike Renon mukavan taipuisa ääni.
Bändin ehkä tunnetuin biisi on tämän levyn hittiveto "Turn Me Loose", jossa on kaikki yllämainitut mausteet ja vieläpä diskohtava komppi - jotkut kovat jätkätkin taisivat illan hämärissa uskaltautua lattialle tämän soidessa. Toisaalta "Always On My Mind" - originaali, ei Willie Nelsonin ikivihreä - on sellainen haikeansuloinen tarina jonka voisi kuvitella vaikkapa suomalaisen bändin tekeleeksi.
Suorempia menobiisejä ovat vaikkapa "The Kid Is Hot Tonite" ja "Teenage Overdose", joiden nimetkin jo kertovat mistä on kyse.
Loverboyn jätkät - tai tuottaja Bruce Fairbairn - eivät varmaankaan keksineet rock´n´rollia tai edes mitään sen alalajia, mutta kieltämättä tämä vuoden 1980 soundi ja look oli silloin aika tuoretta, mutta vain esimakua siitä, mitä tapahtui kun vaikkapa Bon Jovi ja vastaavat löivät itsensä läpi muutamia vuosia myöhemmin. Oli miten oli, tämä hiusmetallin esiaste maistuu vieläkin, osittain mutta ei pelkästään nostalgian voimalla,
keskiviikko 26. heinäkuuta 2017
322. Waterboys: Room To Roam (1990): Etsinnän kohdetta etsimässä
Waterboys ja Mike Scott ovat sivunneet musiikkimakuani jo vuosikymmenten ajan - en itse ole ollut varsinainen fani, mutta yksi kavereistani sen sijaan on, joten olen sekä pysynyt kartalla bändin tekemisistä että aina välillä saanut maistiaisia esim. kasettikopioiden muodossa. Hiljattain tämä "Room To Roam" sitten käveli vastaan markkinakojussa, ja pakkohan se oli ottaa haltuun. Tätä levyä tuli kuunneltua aika lailla 90-luvulla, mutta uuden vuosituhannen ensimmäiset pyöritykset ovat aika tuoreita. Silti se oli heti paikalla tuttu ja kotoisen oloinen.
Ensimmäisenä korviin osuvat Mike Scottin vuosien 1988-90 kelttivaikutteet, jotka ilmenevät paitsi trad-tulkintoina - "Raggle Taggle Gypsy" on herkullinen luenta - myös kansanmusiikkivaikutteina omissa biiseissä ja välisoitoissa. Waterboysin yksi vahvuus oli viulisti Steve Wickhamin panos, mutta myös muut soitin- ja sovitusratkaisut tuovat mieleen irlantilaisen juhlapaikan - ehkä jonkun "country fairin" tanssilavoineen ja karuselleineen. Ehkä soundissa on välillä jopa vähän perinteistä dance bandia?
Toisaalta jokaista Waterboyslevyä tähän mennessä on ohjannut ensi ja viime kädessä Mike Scottin visio - etsimisestä lauletaan jopa enemmän kuin hänen eräänlaisen henkisen isänsä Van Morrisonin levyillä. Vaikkapa "Further Up, Further In" on kaunis ja vaikuttava tilitys matkanteosta. Scott osaa myös rakkauslaulun teon; "A Man Is In Love" on hienosti oivallettu tarina. Ja ylipäätänsä hän onnistuu keittämään näistä aineista vangitsevan kokonaisuuden. Jos nyt jotain kritisoisi, eivät hänen sävellyksensä Aina ole kovin vaihtelevia - kunnon tradtapaan monet ovat lähinnä säkeistöjä säkeistöjen perään.
Tavallaan tämä evy on myös jatko-osa kaksi vuotta aiemmin ilmestyneelle "Fisherman´s Bluesille", jota pidetään yhtenä bändin pääteoksista. Sekin on oikein hyvä levy, muistaakseni, mutta koska en ole sitä vielä tullut hankkineeksi, se saa vielä odottaa arviotaan. Ja sillä välin Mike Scott jatkaa etsinnän kohteensa etsintää...
Ensimmäisenä korviin osuvat Mike Scottin vuosien 1988-90 kelttivaikutteet, jotka ilmenevät paitsi trad-tulkintoina - "Raggle Taggle Gypsy" on herkullinen luenta - myös kansanmusiikkivaikutteina omissa biiseissä ja välisoitoissa. Waterboysin yksi vahvuus oli viulisti Steve Wickhamin panos, mutta myös muut soitin- ja sovitusratkaisut tuovat mieleen irlantilaisen juhlapaikan - ehkä jonkun "country fairin" tanssilavoineen ja karuselleineen. Ehkä soundissa on välillä jopa vähän perinteistä dance bandia?
Toisaalta jokaista Waterboyslevyä tähän mennessä on ohjannut ensi ja viime kädessä Mike Scottin visio - etsimisestä lauletaan jopa enemmän kuin hänen eräänlaisen henkisen isänsä Van Morrisonin levyillä. Vaikkapa "Further Up, Further In" on kaunis ja vaikuttava tilitys matkanteosta. Scott osaa myös rakkauslaulun teon; "A Man Is In Love" on hienosti oivallettu tarina. Ja ylipäätänsä hän onnistuu keittämään näistä aineista vangitsevan kokonaisuuden. Jos nyt jotain kritisoisi, eivät hänen sävellyksensä Aina ole kovin vaihtelevia - kunnon tradtapaan monet ovat lähinnä säkeistöjä säkeistöjen perään.
Tavallaan tämä evy on myös jatko-osa kaksi vuotta aiemmin ilmestyneelle "Fisherman´s Bluesille", jota pidetään yhtenä bändin pääteoksista. Sekin on oikein hyvä levy, muistaakseni, mutta koska en ole sitä vielä tullut hankkineeksi, se saa vielä odottaa arviotaan. Ja sillä välin Mike Scott jatkaa etsinnän kohteensa etsintää...
torstai 20. heinäkuuta 2017
321. Rolling Stones: Aftermath (1966): Ääni ja vimma
Vaikka en ole koskaan laskenut itseäni varsinaiseksi Stonesdiggariksi, on bändin levyjä kertynyt hyllyyni melkoinen rivi. Oma suosikkikauteni on noin 1971-74, mutta minun ja kivien yhteinen matka alkoi kahdesta albumista - uran ensi vuodet summaavasta "Big Hits (High Tide And Green Grass)"-kokoelmasta ja tästä, ensimmäisestä itse hankkimastani Rolling Stones-levystä.
Pidin siitä jo teininä, mutta näin kypsemmällä iällä huomaan löytäväni siitä muutakin kuin vain hyvää musiikkia sinänsä; tämä levy kertoo myös tarinaa yhtyeen kasvamisesta valkoisesta R&B-pumpusta täysveriseksi popyhtyeeksi, ainakin muutaman albumin ajaksi. Kaiken lisäksi tämä on läpeensä herrojen Jagger ja Richards käsialaa, mutta biisimateriaali kestää hyvin vertaukset lainapitoisempiin albumeihin. Ja soittohan kulki näiltä herroilta jo vuonna 1966, sen kun he julkkistörttöilyiltään ehtivät.
Musiikki on siis kahta osastoa; perushommaa edustavat menevä aloitus "Mother´s Little Helper" ja vaikkapa lähemmäs juuria hakeutuvat "High And Dry" ja "Flight 505", kun taas pop-puolen esimerkkejä ovat kaihoisa "Take It Or Leave It", melankolisesti rullaava "Out Of Time" ja itse asiassa mukavuusalueen ulkopuolelle luiskahtava "Lady Jane". Niiden väliin mahtuvat levyn ehkä kirkkaimmat helmet, soulahtavasti svengaavat "Stupid Girl" ja etenkin "Under My Thumb" - joita kuunnellessa tosin käy mielessä se, että nuorella herra Jaggerilla ei ollut kovinkaan mairittelevaa mielipidettä vastakkaisesta sukupuolesta. Ylipäätänsä tosin lyriikat ovat aina olleet Rolling Stonesin heikoin lenkki.
Jo pari vuotta myöhemmin bändi palasi juurilleen sikäli, että liiemmät popvaikutteet saivat väistyä juurevamman menon tieltä, ja se olikin pitemmän päälle oikea taiteellinen ratkaisu, mutta tämän levyn rajojen rikkominen on hieno muistomerkki sille äänelle ja vimmalle, jolla Rolling Stones puhkoi uusia musiikillisia uria suosion kasvaessa.
Pidin siitä jo teininä, mutta näin kypsemmällä iällä huomaan löytäväni siitä muutakin kuin vain hyvää musiikkia sinänsä; tämä levy kertoo myös tarinaa yhtyeen kasvamisesta valkoisesta R&B-pumpusta täysveriseksi popyhtyeeksi, ainakin muutaman albumin ajaksi. Kaiken lisäksi tämä on läpeensä herrojen Jagger ja Richards käsialaa, mutta biisimateriaali kestää hyvin vertaukset lainapitoisempiin albumeihin. Ja soittohan kulki näiltä herroilta jo vuonna 1966, sen kun he julkkistörttöilyiltään ehtivät.
Musiikki on siis kahta osastoa; perushommaa edustavat menevä aloitus "Mother´s Little Helper" ja vaikkapa lähemmäs juuria hakeutuvat "High And Dry" ja "Flight 505", kun taas pop-puolen esimerkkejä ovat kaihoisa "Take It Or Leave It", melankolisesti rullaava "Out Of Time" ja itse asiassa mukavuusalueen ulkopuolelle luiskahtava "Lady Jane". Niiden väliin mahtuvat levyn ehkä kirkkaimmat helmet, soulahtavasti svengaavat "Stupid Girl" ja etenkin "Under My Thumb" - joita kuunnellessa tosin käy mielessä se, että nuorella herra Jaggerilla ei ollut kovinkaan mairittelevaa mielipidettä vastakkaisesta sukupuolesta. Ylipäätänsä tosin lyriikat ovat aina olleet Rolling Stonesin heikoin lenkki.
Jo pari vuotta myöhemmin bändi palasi juurilleen sikäli, että liiemmät popvaikutteet saivat väistyä juurevamman menon tieltä, ja se olikin pitemmän päälle oikea taiteellinen ratkaisu, mutta tämän levyn rajojen rikkominen on hieno muistomerkki sille äänelle ja vimmalle, jolla Rolling Stones puhkoi uusia musiikillisia uria suosion kasvaessa.
tiistai 18. heinäkuuta 2017
320. The Beatles: With The Beatles (1963): Pop löytää muotonsa
Ensimmäiset seitsemän tai kahdeksan ostamaani LP-levyä, vuosina 1978-1979, olivat Beatlesia - ja vaikka sen jälkeen olen ostanut monien muidenkin artistien levyjä, ne ovat minulle vieläkin rakkaita. Jotkut niistä kolahtivat saman tien, toiset taas jäivät nuorempana vähän taka-alalle, mutta tuntuvat nykyisin tärkeämmiltä. Liverpoolin poikien kakkoslevy, "With The Beatles", kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan; pidin sitä kauan vain debyytin toistona, mutta viimeiset parikymmentä vuotta se on ollut minulle bändin alkupään levyistä se tärkein.
Miksi näin kävi? Äkkiä ajatellen voin keksiä pari kolme syytä. Ensinnäkin Lennon & McCartneyn sana- ja sävelpaja löytää muotonsa. Esimerkiksi aloituskolmikko, "It Won´t Be Long", "All I´ve Got To Do" ja iki-ihana "All My Loving" on korviahivelevää kuultavaa - ja vaikkapa "Hold Me Tight" on helmi sekin. Bonuksena myös George Harrison debytoi - ja "Don´t Bother Me" on täysverinen Beatlesesitys ensi yrittämällä. Ja kolmanneksi lainabiisit onnistuvat hyvin - "You Really Got A Hold On Me" on tunnelmallinen, "Please Mister Postman" energinen, ja "Money" maaninen esitys. Pari coveria on ehkä kuluneemmasta päästä, mutta se ei haittaa yleisilmettä paljoakaan.
Kaiken kuorrutuksena on täyteläistynyt äänimaailma - äänikuva ainakin minun vanhalla stereoälpylläni on ikäisekseen hieno - ja ennen kaikkea bändin ja George Martinin sovitusvalikoima on monipuolistunut, menettämättä silti selvästi tunnistettavaa yleisilmettä. Laulusuoritukset ovat tietenkin vahvoja, niinkuin Beatlesin tapauksessa voi odottaakin. Ja koska puhumme 1960-luvusta, nämä pophelmet on lähes järjestään puristettu alle kolmeen minuuttiin; se ei sinänsä ole itseisarvo, mutta merkitsee sitä, että näissä noin 35 minuutissa on enemmän sisältöä kuin useimmissa kolmen vartin tai jopa tunnin mittaisissa popannoksissa myöhäisemmiltä vuosikymmeniltä.
Ja näin jälkikäteen voi vielä todeta tämän olleen vasta alkua - mutta jo syksyllä 1963 tämä orkesteri oli löytänyt popin muodon. Jo seuraavilla albumeillaan se lisäksi osoitti, ettei mitään jähmettymistä tarvinnut pelätä.
Miksi näin kävi? Äkkiä ajatellen voin keksiä pari kolme syytä. Ensinnäkin Lennon & McCartneyn sana- ja sävelpaja löytää muotonsa. Esimerkiksi aloituskolmikko, "It Won´t Be Long", "All I´ve Got To Do" ja iki-ihana "All My Loving" on korviahivelevää kuultavaa - ja vaikkapa "Hold Me Tight" on helmi sekin. Bonuksena myös George Harrison debytoi - ja "Don´t Bother Me" on täysverinen Beatlesesitys ensi yrittämällä. Ja kolmanneksi lainabiisit onnistuvat hyvin - "You Really Got A Hold On Me" on tunnelmallinen, "Please Mister Postman" energinen, ja "Money" maaninen esitys. Pari coveria on ehkä kuluneemmasta päästä, mutta se ei haittaa yleisilmettä paljoakaan.
Kaiken kuorrutuksena on täyteläistynyt äänimaailma - äänikuva ainakin minun vanhalla stereoälpylläni on ikäisekseen hieno - ja ennen kaikkea bändin ja George Martinin sovitusvalikoima on monipuolistunut, menettämättä silti selvästi tunnistettavaa yleisilmettä. Laulusuoritukset ovat tietenkin vahvoja, niinkuin Beatlesin tapauksessa voi odottaakin. Ja koska puhumme 1960-luvusta, nämä pophelmet on lähes järjestään puristettu alle kolmeen minuuttiin; se ei sinänsä ole itseisarvo, mutta merkitsee sitä, että näissä noin 35 minuutissa on enemmän sisältöä kuin useimmissa kolmen vartin tai jopa tunnin mittaisissa popannoksissa myöhäisemmiltä vuosikymmeniltä.
Ja näin jälkikäteen voi vielä todeta tämän olleen vasta alkua - mutta jo syksyllä 1963 tämä orkesteri oli löytänyt popin muodon. Jo seuraavilla albumeillaan se lisäksi osoitti, ettei mitään jähmettymistä tarvinnut pelätä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
