Jossakin vaiheessa popmusiikki muuttui formatoiduksi tuotteeksi, jossa taiteellisen luovuuden ja ilmaisun ilon sijasta satsataan oikeanlaiseen paketointiin ja markkinointiin, ja joka tuotiin markkinoille erilaisten tempausten ja PR-suunnittelin pikemminkin kuin vuosikausien soittamisen kautta. Haluaisin ajatella, että tämä levy on toista maata, niinkuin tekijänsä, amerikkalainen naispuolinen poplaulaja Marti Jones.
Vaikkakin äänimaailma tietyllä tavalla on sidoksissa aikaansa eli 80-lukuun, on tämä levy niinkuin tekijänsä muutkin 80-luvun albumit silkkaa popin juhlaa; sovitukset ovat kekseliäitä ja dynaamisia ja kappalemateriaali monipuolista ja korkeatasoista. Omat ja aviomies/tuottaja Don Dixonin originaalit ovat vähemmistössä, hyviä covereita on sitäkin enemmän. Tämän levyn kohokohtia ovat esim. Graham Parkerin ”You Can´t Take Love For Granted”, ja ennen kaikkea pari Janis Ianin tekelettä, toteavan kaihoisa ”Keep Me In The Dark” ja balladihelmi ”Ruby” jossa yhdistyvät mieleenpainuva tarina ja todella nappiin osunut sovitus – viimeisten tahtien puhallinriffi on todellinen tyrmäys. Myös John Hiattilta löytyy pari kelpo esitystä, jotka tosin totutusta poiketen eivät ole levynkaikkein parhainta antia.
Ja tietenkin on mainittava itse Marti Jones ja hänen äänensä – joka siirtää vuoria ilmeikkyydellään enemmän kuin voimallaan, mutta joka ei silti ole pelkkää hentoa hönkäilyä. Itse asiassa hän taitaa niin folkpopin (joka onkin hänen lähtökohtansa) kuin soulikkaamman fraseerauksen – juuri nuo mainitsemani Ian-originaalit ovat juuri sitä itseään.
Neljän vuosina 1985-90 julkaistun albumin jälkeen Jonesin ympärillä on ollut hiljaisempaa – 1996 ilmestyi kaksi uutta lättyä, live-ja studiosellaiset, ja ilmeisesti vuonna 2002 vielä yksi, mutta sen jälkeen ei ole tietoa – mikä on harmin paikka ja valitettavasti taitaa kertoa juuri siitä, että tänään menestykseen tarvitaan toisenlaisia avuja.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti