Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.
Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.
Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti