363. Van Morrison: The Philosopher´s Stone (1971-88/1998): Arkistojen aarre, vol 1

Van Morrison, ehkä suurin musiikillinen idolini, julkaisi aivan hiljattain kolmannen albumillisen uutta musiikkia alle vuoden sisään - ja kaiketi 39:nnen kaiken kaikkiaan - joten hänen kataloginsa kuulunee musiikkimaailman laajempaan päähän. Vaikka en välitä ihan kaikista hänen levyistään, suurin osa on silti ollut hyviä tai jopa loistavia - ja muistakin kuulee sen, että Van the Man seuraa tiukasti tähteään vilkuilematta sivuilleen. Kaiken tämän tietäen on hämmentävää, että hän on ehtinyt tehdä myös kamaa joka ei ole kelvannut julkaistavaksi - ja joka kaiken lisäksi on vähintään yhtä hyvää kuin varsinaisille levyille päätynyt materiaali.

Varsinkin tämän tuplan ensimmäiseltä levytä löytyvä biisirykelmä - kestoltaan hyvinkin albumillinen musiikkia - on paitsi tyypillistä 70-luvun Morrisonia, myös aivan loistavaa. Välillä, kuten "Not Supposed To Break Down", jazzpohjainen soitto vie ajatukset "Astral Weeksiin", kun taas torvet ja kuoro sekä hieman tiukempi muoto vievät esim. "Laughing In The Windin" "Moondancen" maisemiin.

"Try For Sleep" kuuluu miehen vetoavimpiin balladeihin, ja falsettivoittoinen laulu voittaa jonkun Mick Jaggerin 6-0 - en sinänsä ole kiinnostunut vertailuista, mutta molemmat ovat tehneet pitkän uran nimenomaan juurimusiikin tulkkeina, ja tämä biisi voisi olla joltain Stonesin 70-luvun albumilta. "Twilight Zone" vie tämän osaston vieläkin syvemmälle yöhön; piano, rytmiryhmä ja miehemme tilitys. Mehevää menoa, vaikka ei ihan joka tilanteeseen ehkä sovikaan.

Välillä soundi on silkkaa bluesia, kuten "Foggy Mountain Top", kun taas "Naked In The Jungle" on kuin New Orleansista repäisty, ja pistää puntin väkisinkin vipattamaan. Hieman myöhemmin (?) levytetyt B-puolen "John Henry" ja "Western Plain" vievät nimenomaan funkpuolta vielä kauemmas - tämä vasta on tanssimusiikkia. Kysymysmerkki tulee siitä, ettei minulla juuri nyt ole levyn kansivihkosta käsillä, vaan vetäisen nämä tiedot ulkomuistista.

Suurin osa biiseistä on entuudestaan virallisesti julkaisematonta kamaa, joskin eri versioita on pyörinyt bootlegeina, mutta mukana on muutamia vaihtoehtoisia tai varhaisia versioita sittemmin julkaisuista kappaleista. "Real Real Gone" on tässä vielä soulimpi kuin "Enlightenment"-albumilla kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu versio, kun taas "Wonderful Remark", joka muistaakseni kuuli päivänvalon 80-luvun alussa jollain soundtracklevyllä, on tässä pitempi ja maanläheisempi.

Levyn loppupuolella on pari hieman hutaistumman oloista vetoa 80-luvulta - sekin sopii kuvaani siitä, että Van oli silloin hieman enemmän pihalla kuin kultaisella 70-luvulla. Se ei silti vähennä kokonaisuuden loistavuutta. Ja kun tämä 20 vuotta sitten ilmestyi, moni kiinnittu huomiota nimen alaotsikkoon - tämä oli ilmeisesti jonkinlainen "vol. 1". Eli jatkoa odotellessa...

354. Van Morrison: Duets: Re-Working The Catalogue (2015): Epätyypillinen duettolevy

Duettolevyt ovat usein hiukan ongelmallisia tapauksia. Tyypillisesti niitä tehdään artistin uran ehtoopuolella, niillä tulkitaan hänen uransa suurimpia hittejä siten, että päähenkilön kanssa esiintyy sekalainen poppoo muita nimiä - melkein pakostakin tuloksena on sillisalaattia, jossa saattaa olla onnistuneitakin tulkintoja, mutta jossa jotkut yhdistelmät eivät vaan toimi, ja jossa tulkinnat huojuvat hiilikopioinnin ja väkisin uuteen muottiin pakottamisen välillä.

Tämä ei ole sellainen levy. Van Morrisonin ura on ehkä jo pakostakin yli puolenvälin, eller mies elä pitkälle toiselle sadalle, mutta mies on täysissä sielun ja äänen voimissa, niinkuin viime vuosien tiheään tulleet levytykset todistavat. Tälle levylle hän on valinnut hyvällä maulla pitkän uransa varrelta sellaisia kappaleita, jotka eivät ole liian puhkikuluneita, ja ne esitetään tuoreesti ja jopa innostuneesti. Äänimaailma vastaa muiden viime vuosien Morrisonlevyjen yleiskuvaa - hienostuneesti kulkevaa bluespohjaista rytmimusiikkia jossa soul, country, folk ja jazz vuorottelevat päämausteina. Torvet soivat välillä kauniisti, kitaralla ja koskettimillakin on hetkensä - sovitukset ovat järjestään maukkaita.

Esiintyjäkaarti on sopiva sekoitus miehen vanhoja soitto- ja laulukavereita (esim.Georgie Fame ja Chris Farlowe), muita konkareita (Bobby Womack, Mavis Staples) ja jopa nuorempia voimia (Joss Stone, Michael Bublé, oma tytär Shana), jotka kaikki suhtautuvat tehtävään vakavasti mutta eivät ryppyotsaisesti. Itse asiassa koko 16 biisin katraassa ei löydy ensimmäistäkää epäonnistujaa.

Ja jälki on komeaa. Bobby Womack ei ehkä ole parhaassa hapessa, mutta avaus "Some Peace of Mind" on muuten todella täyteläinen soulveto. Jazzlaulaja Clare Tealin kanssa esitettävä "Carrying A Torch" hakkaa jopa originaalin, ja "Real Real Gonessa" Michael Bublé näyttää pystyväsä myös Van Morrisonin kappaleen arvoiseen tulkintaan. Gregory Porter on "The Eternal Kansas City":ssä kuin kotonaan, ja niin edelleen - toki lauluissa on eroja, mutta rima on korkealla.

Ja Van itse laulaa - murisee, croonaa, svengaa - jos ei ihan kuin nuoruuden päivinä, niin ainakin kunnon rytmimusiikin vanhemman valtiomiehen arvokkudella. Joissakin tapauksissa hänen ajaton soundinsa ja kypsynyt äänensä taitaa toimia jopa nuoruudenaikoja paremmin. Vaikka tämän levyn ilmestyessä ehdittiin kaivata uusia originaaleja, sekin asia on hoidettu myöhemmillä levytyksillä kuntoon. Maukasta menoa - joko sen sanoin? Epätyypillinen duettolevy.

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

342. Van Morrison: Roll With The Punches (2017): Pappojen kosto, osa 2

Jos on Ian Gillan, 72, tulkitsijana voimissaan, niin vähintään samaa voi sanoa myös kaksitoista päivää häntä nuoremmasta rytmimusiikin tulenkantajasta Van Morrisonista. Ja siinä kun Gillan miehistöineen on puskenut uutta materiaalia parin-kolmen albumin verran vuosikymmenessä 90-luvulta lähtien, on Van the Man pistänyt pihalle neljä uutta albumia vuosina 2015-2017. Niistä kaikkein uusinta en ole vielä kuullut, mutta tämä syksyn kynnyksellä julkaistu "Roll With The Punches" on liki tyrmäävä teos - eivätkä ne pari aikaisempaakaan häpeä sen rinnalla, mutta niihin palaan myöhemmin.

Homman nimi on tulkinta - tältä levyltä löytyy kymmenen mustan musiikin helmeä, joista Van on levyttänyt muutaman aikaisemminkin, sekä viisi omaa biisiä, joista myös pari on uusintoja. Soundi on mukavan maanläheinen, piirun kaksi juurevampi kuin hänen viime aikojen sinänsä aika maanläheisessä tuotannossaan - ja sovitusten variaatio on kiitettävä; jos hänen viime vuosikymmenten levytyksiään haluaisi moittia jostakin, niin joskus kokonaisuudet ovat ehkä olleet vähän kuin yhdestä (joskin sinänsä hienosyisestä ja miellyttävästä) puusta veistettyjä.

Materiaalista nousee esiin eri suosikkeja joka kuuntelukerralta. Päätösbiisi, Bo Diddley-tulkinta "Ride On Josephine" suorastaan rokkaa, Georgie Famen kanssa duetoitu "Goin´ To Chicago" svengaa hienostuneesti, "I Can Tell" on sekin selkeästi rajattu teos, mutta minun kirjoissani juuri tällä hetkellä ykkösiä ovat kokonaisuuden määrittelevä, bluesisti rullaava nimikappale sekä sininen medley "Stormy Monday/Lonely Avenue", joka puolustaa paikkaansa vaikka nämä biisit löytyvät sekä Vanin aikaisempina tulkintoina että monen monen muunkin artistin versioina. Toisaalta levyn viidestätoista raidasta ei täytettä löydy - saavutus sekin.

Ja vaikka Van Morrison onkin loistava säveltäjä, mustan ja kelttiläisen perinteen tuntija ja tiukan linjan taiteilija, hänen suurin avunsa on Ääni. Hän ei kuulosta 72-vuotiaana tietenkään samalta kuin parikymppisenä Themissä, tai omilla 70-luvun levyillään, mutta sävyt ja voima ovat tallella samalla kun visio on kypsynyt. Koska olen ollut syksyn ajan reissussa, olen kuunnellut tätä levyä lähinnä Spotifyn kautta vaikka sen jo hankin omaksenikin, ja muutaman kerran palvelu on albumin päälle soittanut artistin vanhempaa tuotantoa - ja yli 50 vuotta musiikkia Themin ajoista tähän levyyn muodostaa yllättävän ehyen kaaren.

Maailman paras levy 1998

Olen varmaan kehunut täällä kirjastolaitostamme jo aikaisemminkin, mutta näinä synkkinä aikoina on kyllä syytä pitää hyvien julkisten palvelujen lippua korkealla, joten antaa mennä: 1990-luvulla Turussa sekä 2000-luvulla Vaasan ja Tampereen alueilla asuessani ovat paikalliset kirjastot toimineet ehkä tärkeimpänä musiikillisena innoituskanavanani. Suuremmissa kaupungeissa on ehkä paremmat rahkeet, mutta haluan erityisesti nostaa esille myös Mustasaaren ja Ylöjärven kirjastot valikoimien, palvelun ja asenteen vuoksi.

En esimerkiksi nyt muista, mistä kirjastosta vuonna 1998 kannoin kotiin Radio Kings-nimisen amerikkalaisen bluesbändin albumin "Money Road" - mutta olen aika varma siitä, etten olisi sitä muualta hoksannut. Nyttemmin se löytyy hyllystäni ihan ostettuna versiona, samoin kuin aika moni muu enemmän tai vähemmän tuntematon blues-, soul- tai folklevy joka ensin tuli lainattua kokeeksi.

Albumi on ihan hyvä kokonaisuutenakin, mutta yli muiden esitysten nousee hidas blueshymni "My Day Of Reckoning (Has Finally Come)", joka on täydellinen yhdistelmä hyvää sävelmää, taidokasta soittoa ja laulaja Brian Templetonin intensiivistä tulkintaa - mutta ei ylitulkintaa, vaan nimenomaan sitä pidäteltyä voimaa joka oikein käsiteltynä voi johtaa suuriin musiikillisiin elämyksiin.

Vuonna 1998 ilmestyi kaikenlaista hyvää musiikkia, mutta kaikkein paras albumi oli oikeastaan kokoelma, jonka kappaleista suurin osa äänitettiin jo 70-luvulla. Van Morrisonin julkaisemattomat nauhat olivat kyllä jo kierrelleet kaikenlaisilla bootlegeillä, joten "The Philosopher´s Stone" oli kaiketi jonkinlainen vastaveto musiikkibisnekseen muutenkin tympääntyneeltä bardiltamme.

Suuri osa levyn sisällöstä oli vuosilta 1974-76, jolloin Van "Veedon Fleece"-ja "A Period Of Transition"-albumien välissä hyllytti ainakin kaksi levytyshanketta aika lailla loppumetreillä, eikä asiaa voi kuin ihmetellä jälkikäteen; vaikka hänen 70-luvun levytyksensä järjestään ovat laadukkaita, tämän kokoelman kappaleista saisi helposti kokoon kokonaisuuden joka on mitä tahansa yksittäistä ilmestynyttä albumia parempi - joskin minuin on myönnettävä, etten tarkkaan tiedä kuinka kattava tämä julkaisu on. Ilmeisesti tämä ainakin kokoaa sellaiset kappaleet, joita hän ei ole julkaissut muussa muodossa - mutta mukana on myös aikaisia tai vaihtoehtoisia versioita myöhemmin eri levyille päässeistä kappaleista.

Jos rytmimusiikista puhutaan, Van Morrison ei ole koskaan tehnyt mitään niin tyrmäävää kuin "Naked In The Jungle", "John Henry" tai "Western Plain" tällä kokoelmalla - jos taas mennään hänen "tavanomaisempaan tajunnanvirtaansa", esim "Contemplation Rose" ja "Madame Joy" ovat ihan huippuluokkaa. Mielenkiintoisia ovat myös nuo varhaisemmat versiot myöhemmin julkaistuista biiseistä, esimerkkeinä vaikkapa "Wonderful Remark" ja "Real Real Gone". Pari yhdentekevääkin juttua löytyy - lähinnä 80-luvulta - mutta yli kahden tunnin tuplalla se ei ole ihme eikä mikään.

Kaiken lisäksi levyn kannessa muistaakseni annetaan ymmärtää sen olevan "The Unreleased Tapes, volume 1" - nyt, 17 vuotta myöhemmin, odotan vieläkin mielenkiinnolla mahdollisia jatko-osia...

Maailman paras levy 1970

Minun kirjoissani kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen taite oli eräänlainen käännekohta populaarimusiikissa - jotenkin uusi vuosikymmen toi mukanaan uusia tuulia ja jotkut 60-luvun tärkeimmistä ilmiöistä päättyivät. Koska Beatles oli ensimmäinen ja suurin musiikillinen hurahdukseni, heidän hajoamisensa 1970 oli tietenkin tärkeä tapahtuma, kun taas Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat sekä Stonesien ikävästi päättynyt Altamontin keikka jotenkin alleviivasivat aikakauden loppumista. Toisaalta esim. heavy rock puhkesi lopullisesti kukkaan, proge kokeili siipiään ja countryrock omana alalajinaan sai laajempaa jalansijaa.

Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.

Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...

Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.

Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.

89. Van Morrison: Down The Road (2002): Tie vain jatkuu jatkumistaan

Joku voisi sanoa, että Van Morrison ei periaatteessa ole uudistunut pätkääkään sitten 90-luvun alun, joku toinen taas, että hänen omia laulujaan sisältävät julkaisunsa muodostavat hämmentävän pitkäjaksoisen ja korkealaatuisen ketjun – ja minusta molemmissä mielipteissä on vinha perä. Miehemme on keskimäärin joka toinen vuosi pukannut pihalle äänitteen, joka sisältää hyvin soitettua ja sovitettua, ainutlaatuisella tavalla laulettua mustaan rytmimusiikkiin pohjautuvaa ilmaisua, ylensä parilla coverilla höystettyä mutta enimmäkseen itse sävellettyä ja sanoitettua.

Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.

Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.

87. Van Morrison & Chieftains: Irish Heartbeat (1988): Kelttiläisen soulin alkulähteillä

Vaikka Van the Man keikoillaan ja joskus myös levyillään oli aikaisemminkin esittänyt kelttiläisiä kansanlauluja, ja joissakin hänen omissakin lauluissansa oli kaikuja kotisaaren musiikkiperinteestä, hän ei ennen vuotta 1988 ollut kuitenkaan mikään ”irkkulaulaja”, jonka ohjelmistoon kuuluu perinteisiä juoma- ja rakkauslauluja. Sitten tuli tämä levy, jonka hän teki yhdessä toisen elävän legendan, kansanmusiikkiyhtye Chieftainsin kanssa, joka minun korvissani on yksi parhaiten onnistuneista kansanmusiikin ja rockmaisemman ilmaisun yhdistelmistä – eli levy, joka soi akustisen rikkaasti, mutta joka on tuotettu huolella ja kohtuullisen suurella rahalla siten, että se sopii myös nykypopkuluttajan korvaan.

Jo levyn avaus on klassikko – ”Star Of The County Down” on laulu, jota on tullut hoilattua siellä sun täällä, Dublinista Turkuun tämän esityksen innoittamana – jotenkin yhdistelmä Chieftainsien tarkkaa, mutta eloisaa soitantaa, ja Vanin tunnuksenomaista mokellusta ja murinaa loksahtaa paikalleen heti ensi tahdeista lähtien. Tässä liikutaan selvästi kansanmusiikin alueella, mutta muista esityksistä esim. ”Raglan Road” on selvästi toteutukseltaan Vania, vaikka kappale onkin lainakamaa.

Hauskaa on myös, miten laulujen tematiikka monesti sopii siihen kuvaan vanhenevasta artistista, jota Van omassa tuotannossaan on rakentanut – esimerkkinä monien muidenkin tulkitsema ”Carrickfergus”. Ja toisaalta mukaan kelputetut kaksi Vanin omaa biisiä –”Irish Heartbeat” ja ”Celtic Ray”, 80-luvun ehkä vähemmän legendaarista tuotantoa – nousevat tavallaan esiin paremmin tässä yhteydessä ja tällä kokoonpanolla. Kun vielä totean, että ”I´ll Tell Me Ma” ja ”Marie´s Wedding” ovat samaa puuta kuin avaus, eli nopeita ja iloisia, ja että yksi levyn kohokohdista on ”She Moved Through The Fair”, yksi kelttiläisen tradition kauneimmista rakkauslauluista, jonka miehemme tekee omakseen jäljittelemättömällä tavallaan, on melkein koko levy kehuttu.

85. Van Morrison: A Period Of Transition (1977): Harjoitelmia tyylilajin sydämessä

Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.

Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.

Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.

83. Van Morrison: Moondance (1970): Musiikillinen visio ja svengin syvin olemus, osa 1

Huomasin taannoin kauhukseni, että olen pian kehunut sata albumia, enkä ole saanut mukaan ensimmäistäkään ehkä kaikkein suurimman idolini Van Morrisonin tekelettä. Äkkiä ajatellen syynä on varmaankin se, että juuri hänellä voisi olla eniten tarjokkaita esim. kaikkien aikojen sadan parhaimman levyn listalle – sen lisäksi, että mikään näistä tarjokkaista ei varsinaisesti nouse kirkkaimmaksi yksittäiseksi helmeksi. Mutta koska mikään lista ei ole täydellinen ilman Van the Mania, pitää puute korjata nyt. Olen valinnut hänen tuotannostaan neljä suurinta suosikkiani, ja niistä kaikkein paras on tämä ”Moondance”, hänen 40 vuotta sitten ilmestynyt toinen soololevynsä.

Tämä levy alleviivaa minun mielipidettäni siitä, että herra Morrison on parhaimmillaan nimenomaan perinteisen rytmimusiikin tulkkina, eikä niinkään kelttiläisen tajunnanvirran airueena. Nämä kymmenen esitystä – omaa originaalia -ovat hyvin sovitettuja, tiukasti soitettuja ja loistavasti laulettuja bluesin, jazzin ja soulin välillä seilaavia esityksiä, joissa Vanin äänen lisäksi loistavat esim. piano ja puhaltimet.

Nimikappale on jo melkein puhkiversioitu klassikko – mutta nimenomaan Vanin originaalia jaksan kuunnella vaikka kuinka paljon. Hänen äänessään on juuri sitä voiman ja herkkyyden yhdistelmää, josta Suuret Äänet on tehty, ja kappale on yksinkertaisesti loistava. ”Into The Mystic” ja ”Caravan” ovat nekin suurta taidetta, joka ei koskaan ole poistunut soittolistoilta, ja esim. ”These Dreams Of You” on ”vain” loistavasti svengaava R&B-helmi.

Minun suurin suosikkini – tällä levyllä ja melkein mihin tahansa lauluun verrattuna – on silti rakkauslaulu ”Crazy Love”, joka on herkkä muttei siirappinen tunteen ylistys, jossa hänen laulunsa on kuin rakkaan hengitys iholla, soitto ihanan myötäilevää ja sovitus kevyt kuin kesäinen päivä. Tätäkin laulua on versioitu vaikka kuinka paljon, mutta kuulemistani lainaajista kukaan ei ole päässyt lähellekään tämän alle kolmen minuutin taideteoksen tenhoa.

Ja kun levy loppuu, on onnea kestänyt alle 40 minuuttia – sormi repeat-napille ja taas mennään.