Mistä tietää levyn olevan potentiaalinen klassikko? Monesti olen hurahtanut johonkin uuteen julkaisuun ja soittanut sitä päivät pitkät – mutta havahtunut esim. vuoden päästä siihen, ettei sitä ole kuulunut kaiuttimista yhdeksään kuukauteen, eikä uusintasoittoja ole näköpiirissä. Yksi mahdollinen kriteeri tulevalle klassikkostatukselle on se, että saman levyn löytää yhä uudelleen, ja se ilahduttaa korvaa joka kerta, oli edellisestä soitosta sitten kuulunut viikko tai vaikkapa vuosi.
Yksi tällainen lätty on Anna Stadlingin ja Idde Schultzin ”Hjärtat fullt”, jota olen nyt ihastellut runsaan puolen vuoden ajan, ja johon huomaan palaavani yhä uudelleen ja uudelleen. Nämä kaksi ruotsalaista jo kokenutta ”pitkän linjan” laulajaa ovat viime vuosina löytäneet sellaisen ilmaisumuodon, joka ainakin minulla menee jakeluun ihan täpöllä. Menestyksen resepti on periaatteessa yksinkertainen – otetaan hyviä lauluja, sovitetaan ne hyvin ja esitetään perinnetietoisesti mutta tuoreesti, kruununa kaksi lauluääntä jotka kumpikin ovat hyviä yksitellenkin, mutta yhdistettynä suorastaan maagisia.
Aloituskappale, ”Chaufför” – eli Bob Dylanin ”Señor” – on tyyppiesimerkki yllämainitusta, ja vielä kovempi veto on ”Där dimman möter dag”, eli Richard Thompsonon kuolematon balladi ”Dimming Of The Day”. Tätä ovat tulkinneet monet suuren maailman tähdetkin, mutta minun korvissani ei kukaan näin hyvin. Suurin osa lauluista on originaaleja, enimmäkseen hitaita tai keskitempoisia, ja niitä leimaa juuri se, että laulu saa arvoisensa huomion keskellä keskeliäästi ja ilmavasti sovitettua äänimaailmaa. Joskus leikitellään stemmoilla, joskus laulumelodiaa tuetaan hienovaraisilla pikku aksenteilla – ja kokonaisuus on sellainen levy, jota voisi ajatella kuuntelevansa vaikkapa kesäaamun sarastaessa, kun juhlat ovat ohi mutta vielä ei oikein nukuttaisi – ja kun sydän on täynnä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti