Tämä on ensimmäinen itse ostamani Jethro Tull-levy, ja pelkästään siitä syystä minulle rakas - mutta se on myös musiikillisesti tärkeä osa tämän monimuotoisen orkesterin ja johtohahmo Ian Andersonin matkaa. Ennen tätä olin kuullut ensinnäkin "Songs From The Wood"-albumin, joka kuuluu omien musiikkimieltymysteni kärkikymmenikköön ei vain JT:n osalta, vaan ylipäätänsä, ja joka on yhtyeen ehkä folkvaikutteisin teos, sekä heti "Stormwatchin" jälkeen tulleen "A"-levyn, jonka kai alunperin piti olla Andersonin sooloalbumi, ja jonka elektroninen sointi oli jonkinasteinen irtiotto.
"Stormwatch" sopii itse asiassa aika hyvin näiden kahden väliin - siinä on selvästi sähköisempi sointi kuin Jethro Tullin aikaisemmassa tuotannossa, ja vaikka selviä folkvivahteitakin on, jotkut sen biiseistä kävisivät jopa jonkinlaisesta AOR-hard rockista. Siinä mielessä tämä levy on oikeastaan pelinavaus 80-90-luvun tuotantoon; "Something´s On The Move" kulkee vetävän riffin ympärillä, mutta sävel on tuttua Andersonia. "Orion" taas on jotenkin töksähtelevä, mutta silti dynaaminen ja melodinen esitys. Tässä vaiheessa täytyy myös mainita yksi suosikkikitaristeistani, Martin Barre; tavallaan tämä levy on enemmän kitaran juhlaa kuin aikaisemmat Tullit, trendi josta 80-luvun loppupuolella tuli melkein tavaramerkki.
Materiaali on tutun monipuolista; folk-Jethro elää ja voi hyvin biiseissä kuten "Dun Ringill" ja etenkin kaunis "Home", ja yhtyeen eepokset saavat jatkoa majesteetillisessa "Dark Ages":issa sekä "Flying Dutchman":issa, joka ehkä kuitenkin hieman hajoaa käsiin. Levyn päättävä instrumentaali "Elegy" on jälleen muistutus siitä, miten Ian Andersonin musiikillinen visio yhtä hyvin olisi voinut toteutua klassisen musiikin parissa - asia, josta uusi "String Quartets"-albumi on oiva esimerkki.
Koska Jethro Tull tuli elämääni herkässä 16 vuoden iässä, ja samalla saavutti jonkinlaisen suosikkiartistiaseman edellisten suursuosikkien Beatlesin ja Queenin rinnalla, se myös vahvisti uskoani siihen, että hyvän popmusiikin pitää olla monipuolista. Kaikkein parhaita artisteja ovat ne, joista ei koskaan oikein tiedä - jotka periaatteessa voivat seuraavaksi keksiä mitä tahansa, mutta silti ovat aina tunnistettavissa. Ja se määritelmä sopii tähän bändiin oikein hyvin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jethro Tull. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jethro Tull. Näytä kaikki tekstit
lauantai 10. kesäkuuta 2017
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
287. Jethro Tull: Roots To Branches (1995): Lehdet vihertävät vaikka runko vähän sammaloituu
Ian Anderson ja Jethro Tull tekivät komeaa jälkeä jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla visio oli huikea. 1980-luvulla käytiin välillä soundillisesti liukkailla jäillä, mutta punainen lanka löytyi jälleen. 1990-luvulle tultaessa suosio ei ehkä enää ollut entisellään - mutta musiikin laatu ei kadonnut minnekään.
"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.
Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.
Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.
"Roots To Branches" sisältää kaikkea sitä, mitä olen oppinut odottamaan tältä poppoolta. Hienoja biisejä loistavasti sovitettuina ja taitavasti soitettuina, kauniita laulumelodioita ja mielenkiintoisia tekstejä, Ian Andersonin vivahteikasta laulua ja tietysti huilunsoittoa. Viimeksimainittu ei ehkä ole minulle niin tärkeä juttu, vaikka bändin tavaramerkki onkin, mutta kokonaisuus toimii silti.
Kokonaisuus on hieno, eikä yksittäisiä suosikkeja ole helppoa nimetä. "Rare And Precious Chain" on parhaimmistoa; jäntevä soundi jossa on hillittyä voimaa, ja koskettimin ja jousin luotu jonkinlainen arabialainen tunnelma on jännittävä. "At Last, Forever" on klassisen JT-balladin ruumiillistuma dynamiikkoineen ja breikkeineen, kun taas "Stuck In The August Rain" on ehkä perinteisemmin sovitettu - ehkä jotenkin knopflermainen - mutta silti komea esitys.
Jonkun mielestä 90-luvun Jethro Tull on ehkä ykstotisempaa ja tasaisempaa kuin varhaiset klassikot tai folk-kauden huiput - mutta tämä levy onnistuu hakkaamaan liki kaikki aikalaisensa nimenomaan monipuolisuuden alalla, samalla kun se on nautittavan kuunneltava kokonaisuus, joka selvästi kantaa tekijänsä puumerkkiä sortumatta silti toistoon tai vanhan kopioimiseen.Vierivä kivi ei sammaloidu, mutta vaikka tähän runkoon sittenkin tulisi hieman sammalta, ovat sen lehdet silti raikkaan vihreitä.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1977
Tykkään 1970-luvun hard rockista - mikä on tainnutkin jo käydä selväksi. Myöhemminkin on tehty paljon hyvää heviä eri alalajeissa, mutta ensimmäisen vuosikymmenen dynamiikan taju on pitkälti kadonnut. Yksi tuon vuosikymmenen pioneereista, johon tutustuin vasta hieman myöhemmin, oli Ufo, jonka parhaat levyt ja etenkin vuoden 1977 "Lights Out" yhdistävät nimenomaan aggressiivisen atakin ja dynamiikan tajun - hienoin sävellyksin, osaavin kitaroin (Michael Schenker vaikutti vielä silloin bändissä) ja Phil Moggin hienoin laulusuorituksin maustettuina.
Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.
Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.
Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.
Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.
Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.
Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.
Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.
Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.
Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.
Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.
Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.
Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.
lauantai 27. syyskuuta 2014
266. Jethro Tull: War Child (1974): Askel tuntemattomaan?
Tämä taisi aikanaan olla neljäs kuulemani Jethro Tull-levy, ja se onnistui tavallaan kolauttamaan tajuntaparkaani vielä enemmän kuin ne kolme edellistä (vieläkin yhtenä maailman parhaista levyistä pitämäni "Songs From The Wood" sekä hyvät mutta tavanomaisemmat "A" sekä "Broadsword & The Beast"). Niihin verrattuna tämä oli vieläkin monipuolisempi, sekopäisempi mutta silti perinteisissä biiseissä pysyttelevä, rönsyistään huolimatta ryhdikäs paketti.
Tämä on kohtalaisen vaikeasti kuvailtavissa oleva levy. Tältä löytyy hienoja laulumelodioita ja epäilyttäviä sanoituksia, kunnon kitararevitystä ja erityyppisiä akustisia osuuksia, jousien jylinää ja/tai hyväilyä, kosketinsoitinten ilakointia ja rytmiryhmän riemua ja raivoa, ja hyvin usein kaikki jopa samasta kappaleesta. Niin, ja tietenkin sitä huilua, joskin se ehkä on enemmän sivuosassa kuin monilla muilla Ian Andersonin ja poppoonsa levyllä. Laulajana hän on elämänsä kunnossa.
Vuosien mittaan suosikkibiisini ovat vaihdelleet - juuri nyt minua viihdyttävät esim. "Bungle In The Junglen" draivi ja "Back-Door Angelsin" hieno sovitus, mutta melkein jokainen näistä biiseistä on omanlaisensa pikku taideteos. "The Third Hoorah" laukkaa kuin hullu juna, "Ladies" on kuin barokkidraaman ääniraita, nimibiisi on varsin painokas... kaikki ovat hyviä.
Ja vaikka tämän levyn hankkimisen jälkeen nuorena miehenä tietenkin etsin käsiini bändin "varsinaiset klassikot", "Aqualungista" alkaen, ja vaikka ne kaikki ovat vähintään hyviä nekin, ne eivät vain ole kolahtaneet niinkuin tämä koko maailman sisältävä vajaa 40-minuuttinen. Oikeastaan on hämmentävää, miten paljon ideoita ja impulsseja on onnistuttu tunkemaan yhdelle kiekolle - moni muu artisti olisi tehnyt näistä emmeistä kokonaisen uran.
En tunne bändin tarinaa hirveän hyvin, muuta kuin että Ian Anderson ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen, ja käsittääkseni tässä vaiheessa oli riidoissa suurin piirtein kaikkien kanssa - mutta ehkä tällainen askel tuntemattomaan vaati sitä?
Tämä on kohtalaisen vaikeasti kuvailtavissa oleva levy. Tältä löytyy hienoja laulumelodioita ja epäilyttäviä sanoituksia, kunnon kitararevitystä ja erityyppisiä akustisia osuuksia, jousien jylinää ja/tai hyväilyä, kosketinsoitinten ilakointia ja rytmiryhmän riemua ja raivoa, ja hyvin usein kaikki jopa samasta kappaleesta. Niin, ja tietenkin sitä huilua, joskin se ehkä on enemmän sivuosassa kuin monilla muilla Ian Andersonin ja poppoonsa levyllä. Laulajana hän on elämänsä kunnossa.
Vuosien mittaan suosikkibiisini ovat vaihdelleet - juuri nyt minua viihdyttävät esim. "Bungle In The Junglen" draivi ja "Back-Door Angelsin" hieno sovitus, mutta melkein jokainen näistä biiseistä on omanlaisensa pikku taideteos. "The Third Hoorah" laukkaa kuin hullu juna, "Ladies" on kuin barokkidraaman ääniraita, nimibiisi on varsin painokas... kaikki ovat hyviä.
Ja vaikka tämän levyn hankkimisen jälkeen nuorena miehenä tietenkin etsin käsiini bändin "varsinaiset klassikot", "Aqualungista" alkaen, ja vaikka ne kaikki ovat vähintään hyviä nekin, ne eivät vain ole kolahtaneet niinkuin tämä koko maailman sisältävä vajaa 40-minuuttinen. Oikeastaan on hämmentävää, miten paljon ideoita ja impulsseja on onnistuttu tunkemaan yhdelle kiekolle - moni muu artisti olisi tehnyt näistä emmeistä kokonaisen uran.
En tunne bändin tarinaa hirveän hyvin, muuta kuin että Ian Anderson ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen, ja käsittääkseni tässä vaiheessa oli riidoissa suurin piirtein kaikkien kanssa - mutta ehkä tällainen askel tuntemattomaan vaati sitä?
tiistai 14. kesäkuuta 2011
131. Jethro Tull: Broadsword And The Beast (1982): Huilistin uudet vaatteet
Ian Anderson ja Jethro Tull kuuluvat paitsi vanhimpiin suosikkeihini myös ylipäätänsä musiikki-ilmiöistä pitkäikäisimpiin - ensilevy tuli vuonna 1968, ja 43 vuotta myöhemmin herrat (joista enää vain herra Anderson on sama) tulevat mm. heittämään keikkaa Äänekoskelle. JT on onnistunut uransa aikana sekä kuulostamaan aina tunnistettavalta että luomaan nahkansa musiikillisesti, välillä ajattomasti, välillä aikaansa seuraten.
1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.
Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.
Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.
1980-luvun alussa bändi puki 70-luvun lopun folkvivahteensa synteettisempään kaapuun ja teki muutaman aika mainstreamia olevan levyn - "A" (jonka alunperin piti olla Ianin soolo) 1980, tämän sekä "Under Wraps"-tekeleen (1984), jolla ei ollut edes vakituista rumpalia, vaan herra Andersom ja elektroniikka hoitivat sen puolen. Nämä kaksi muuta tekelettä olivat aika puolivillaisia, mutta tämä levy onnistui yhdistämään folkvivahteet sellaiseen varhaisen 80-luvun kaapuun, joka vieläkin kuulostaa kohtuullisen ajankohtaiselta.
Yksi onnistumisen syy oli tietenkin hyvä materiaali - suosikkejani ovat marssiniomainen balladi "Slow Marching Band", nimibiisi "Broadsword" jossa on intiaanien sotalaulujen tunnelmaa (joskin laulun minä lienee viikinkien kohtaamiseen valmistautuva keltti) sekä toinen levyn nimeen viittaava "Beastie", joka riffittelee melkein hevisti, mutta muutkin seitsemän raitaa ovat enemmän kuin OK. Lopetus, lyhyt juomalaulu "Cheerio" on erinomainen illan viimeinen kappale.
Tämä levy on siis sikäli mielenkiintoinen, että siinä yhdistyvät Jethro Tullin perinteiset vahvuudet - hyvät sävellykset ja sovitukset ja Ian Andersonin lauluääni - ja modernimpi, elektronisempi äänimaailma, mutta yksi perinteinen tunnusmerkki eli huilu on taka-alalla. Se ei tässä yhteydessä silti häiritse yhtään, koska se minun mielestäni joillakin muilla bändin levyillä saa liikaakin tilaa.
tiistai 15. joulukuuta 2009
75. Jethro Tull: The Jethro Tull Christmas Album (2003): Joululevy ympärivuotiseen käyttöön
Vuodenajan kunniaksi haluan tehdä tunnustuksen: En oikeastaan välitä joululauluista. Suurimman osan vuotta se ei ole ongelma, mutta kun ensimmäiset soivat kauppojen kaiuttimista lokakuussa, se harmittaa, ja joulukuun puolivälissä olen jo saanut tarpeekseni. Tosin tähänkin sääntöön on poikkeuksia, ja niistä kaikkein poikkeavin on tämä levy, joka samalla on vanhan suosikkibändini toistaiseksi viimeisin studiolevy. Tätä voi tosin soittaa koska tahansa, koska se on vapauttavan ”kulkuseton”, eivätkä laulutkaan ole pelkkiä joululauluja.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
Levyn 16 raidasta runsaat puolet on laulettuja, ja niistä useimmat on poimittu bändin laajasta tuotannosta, esimerkkeinä vaikkapa majesteetillinen ”Another Christmas Song”, joka alun perin oli ”Rock Island”-levyllä 1989, tai ”Songs From The Wood”ilta poimitut ”Ring Out Solstice Bells” ja iki-ihana ”Fire At Midnight”. Juuri nämä laulut sekä seuraavalta levyltä, ”Heavy Horses”ilta lainattu ”Weathercock” ovat tietynlaisia kohokohtia – sopivaa kyllä, kun tämän levyn sointi aika paljon muistuttaa juuri näiden levyjen 1977-78 klassista Tull-soundia, jossa akustinen pehmeys, napakka poljento ja sähkökitara soivat ihanassa folk-keitoksessa.
Myös uudet originalit ovat hyviä, kruununa ”First Snow On Brooklyn”, joka on sellainen mietiskelevän surumielinen opus joita Ian Andersonin sävelkynästä taitaa syntyä sekä pyynnöstä ja ilman. Ylipäätänsä Jethro Tullin sointi on yksi tämäm levyn kohokohtia – se on kuin vuosien jalostama ja trendien yläpuolelle noussut, todella ajaton sanan positiivisessa merkityksessä. Tai sitten minä olen vanha pieru, tiedä häntä...
Instrumentaaliosasto sisältää perinteisiä joululauluja a la Tull, huilun ja Martin Barren sähkökitaran ollessa etualalla, usein jatsahtavasti esitettyinä, hyvinkin miellyttävina versioina. Mukana on myös Tullin ensilevyn Bachtulkinta ”Bourée”, joka onkin seurannut huilumiestämme ja hänen iloisia veikkojaan jo 40 vuoden ajan. Tämä on siitä harvinaislaatuinen kokonaisuus – monipuolinen mutta samalla heti tunnistettavissa – että se 16 kappaleen ja hieman runsaan tunnin jälkeen on melkein pakko tökätä uudelleen soittimeen.
maanantai 6. huhtikuuta 2009
25. Jethro Tull: Songs From The Wood (1977): Hullun huilumiehen kosto
Hullu huilumies Ian Anderson joukkioineen kuuluu niihin nimiin, jotka ovat seuranneet minua jo teinivuosistani lähtien – ja yhä vieläkin suosikkilevyni on ensimmäinen kuulemani JT-albumi, bändin ”folkromanttisen kauden” kohokohta ”Songs From The Wood”. Se on viehättävä kokonaisuus akustisen ja sähköisen soitannan sekoitusta, mieleenpainuvia sävellyksiä, sopivan kaksimielisiä sanoituksia ja innovatiivisia sovituksia. Ja monien tuttavieni mielestä hirveää sekametelisoppaa, mutta se on toinen juttu.
Etenkin alkuperäinen B-puoli on miltei lyömätön; ensin romanttinen salarakkauseepos ”Velvet Green”, jonka vetoavat lauluosuudet saavat kuulijan melkein tuntemaan olevansa osa draamaa, sitten sinänsä pätevän välipalan ”The Whistlerin” jälkeen yhdeksänminuuttinen ”Pibroch (Cap In Hand”), joka on yhdistelmä kaipuuta ja kitaravallia (kun viimeinen säkeistö loppuu kertojan pois kävelemiseen hänen ymmärrettyään ihailunsa kohteen talon eteisessä näkemiensä vieraiden saappaiden merkitykseen, ja Martin Barre kohta päästää kitaransa irti, on tuska käsinkosketeltavampaa kuin missään kuulemassani standardibluesesityksessä) – ja kaiken päättää ihana ”Fire At Midnight”, joka taas voisi kertoa nimenomaan niiden saappaiden omistajan tunteesta kun hän istuu vielä hetken valveilla ennen kuin suunnistaa yläkertaan rakkaansa viekkuun.
A-puolta koristavat esim. ilkikurinen ”Jack-In-The-Green” sekä ”Hunting Girl”, joka käsittääkseni on jonkinlainen lady Chatterley-variaatio, jotka molemmat ovat hyvinkin Tullmaisia, hyvin sovitettuja ja eloisasti soitettuja esityksiä – mutta itse asiassa jokainen levyn yhdeksästä raidasta on vähintäänkin OK, mikä itse asiassa on harvinaista jopa loistavillakin levyillä. Ja kun nyt olen kehunut kappaleita, soittoa ja sovituksia, on vielä todettava, että Ian Anderson on oikein hyvä laulaja.
Kakun musikaalinen paketointi on ehkä kuitenkin se asia, joka lopullisesti sinetöi sen, miksi tämä levy on minusta niin hyvä. Jethro Tull on parhaimmillaan yhtye, josta ei voi arvata mihin sovitus seuraavaksi lähtee, mutta vaikka se lähtisikin johonkin odottamattomaan suuntaan, kokonaisuus kestää silti. Eikä se ole mitään maailailevaa huuruprogea, vaan maanläheistä ja –tuoksuista soitantaa lennokkaimmillaan. Ja ura jatkuu yhä...
Etenkin alkuperäinen B-puoli on miltei lyömätön; ensin romanttinen salarakkauseepos ”Velvet Green”, jonka vetoavat lauluosuudet saavat kuulijan melkein tuntemaan olevansa osa draamaa, sitten sinänsä pätevän välipalan ”The Whistlerin” jälkeen yhdeksänminuuttinen ”Pibroch (Cap In Hand”), joka on yhdistelmä kaipuuta ja kitaravallia (kun viimeinen säkeistö loppuu kertojan pois kävelemiseen hänen ymmärrettyään ihailunsa kohteen talon eteisessä näkemiensä vieraiden saappaiden merkitykseen, ja Martin Barre kohta päästää kitaransa irti, on tuska käsinkosketeltavampaa kuin missään kuulemassani standardibluesesityksessä) – ja kaiken päättää ihana ”Fire At Midnight”, joka taas voisi kertoa nimenomaan niiden saappaiden omistajan tunteesta kun hän istuu vielä hetken valveilla ennen kuin suunnistaa yläkertaan rakkaansa viekkuun.
A-puolta koristavat esim. ilkikurinen ”Jack-In-The-Green” sekä ”Hunting Girl”, joka käsittääkseni on jonkinlainen lady Chatterley-variaatio, jotka molemmat ovat hyvinkin Tullmaisia, hyvin sovitettuja ja eloisasti soitettuja esityksiä – mutta itse asiassa jokainen levyn yhdeksästä raidasta on vähintäänkin OK, mikä itse asiassa on harvinaista jopa loistavillakin levyillä. Ja kun nyt olen kehunut kappaleita, soittoa ja sovituksia, on vielä todettava, että Ian Anderson on oikein hyvä laulaja.
Kakun musikaalinen paketointi on ehkä kuitenkin se asia, joka lopullisesti sinetöi sen, miksi tämä levy on minusta niin hyvä. Jethro Tull on parhaimmillaan yhtye, josta ei voi arvata mihin sovitus seuraavaksi lähtee, mutta vaikka se lähtisikin johonkin odottamattomaan suuntaan, kokonaisuus kestää silti. Eikä se ole mitään maailailevaa huuruprogea, vaan maanläheistä ja –tuoksuista soitantaa lennokkaimmillaan. Ja ura jatkuu yhä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
