Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

344. Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet (2017): Hunajaa korville, suolaa haavoihin

Ensin löysin Shelby Lynnen, ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Sitten tulin jostain syystä lainanneeksi kotiin Allison Moorerin levyn ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Kun sitten guugletin Allisonin muusikkoprofilia, huomasin heidän olevan sisaruksia. Tämän jälkeen hyllyyni on ilmestynyt yhteensä tusinan verran heidän levyjään - joten pakkohan minun oli hankkia tämäkin, sisarusten kauan odotettu ja ilmeisesti kauan suunniteltu ensimmäinen yhteinen albuminsa. Ja tämä on ihana - täynnä vähäeleistä, hallittua ja silti tunteikasta ilmaisua.

Biisit ovat enimmäkseen lainatavaraa, aika laajalla otannalla - yksi kohokohta on Townes van Zandtin "Lungs", toinen Dylanilta napattu nimibiisi, ja myös Kurt Cobainin kynästä tullut "Lithium" on mielenkiintoinen tulkinta. Akustisvoittoinen soitto on monipuolista, ja äänikuva miellyttävän avara. Sisarukset vuorottelevat ykkössolisteina, mutta ennen kaikkea stemmat soivat korvia hivelevällä ja ihokarvoja nostattavalla tavalla; vaikkapa "Silver Wings" ja "Into My Arms" ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vaikka kyseessä on lainamateriaali, tulkintojen miltei kipeä rehellisyys vastaa heidän omien biisiensä itsetutkistelevaa otetta. Suolaa haavoihin, tavallaan, vaikka korvat kylpevät hunajassa.

Kaikkein paras esitys on levyn viimeinen biisi, levyn ainoa originaali "Is It Too Much", jossa tunnelataus on jo melkein liikaa. Tätä yhteislevyä kuunnellessa tulee tietenkin mieleen sisarusten traaginen lapsuus - heidän isänsä ampui heidän äitinsä ja sitten itsensä, ilmeisesti heidän silmiensä edessä, kun he olivat suhteellisen nuoria. Jotenkin tulen lisänneeksi tämän tiedon kuuntelukokemukseeni - vaikka järki sanoo, ettei yksi ainoa mullistavakin tapahtuma lapsuudessa välttämättä värjää kaikkea sen jälkeistä tekemistä. Oli miten oli, tämän biisin hauras kysymys on miltei musertava elämys.

Tämä albumi on ilmeisesti pitkän kypsyttelyn tulos, ja ainakin kerran aikaisemmin yhteislevytyshanke on kariutunut jo suunnitteluvaiheeseen. Koska molempien omat albumit ovat niin hyviä, en tiedä miten suuri harmi se on - tätä levyä kannatti odottaa, ja oli jatkossa sitten tulossa sooloja tai lisää yteistyötä, odotan molempia samalla innolla.

Maailman paras levy 2010

Mikä tekee ikimuistoisesta biisistä ikimuistoisen? En tiedä, osaanko laatia sille yleispätevää reseptiä, mutta ainakin osaan luetella muutamia sellaisia tekijöitä, joita yhdistelemällä voi tavoitella ikimuistoisuutta.

Ensinnäkin tarvitaan tietysti kappale. Hyvä sävellys, joka jää mieleen ja pysyy siellä. Mielellään sanoitus, joka kertoo jotakin viisasta tai ainakin tarttuu korvan taakse. Sovitus, joka jättää tilaa havaita kaikki ovelat koukut ja vielä ilmaa niiden ympärille. Orkesteri, joka osaa asiansa ja tietää tehtävänsä - oli sitten kyseessä yksi akustinen kitara tai yksitoistahenkinen soulbändi torvineen, ja vielä jouset päälle. Ja sitten tarvitaan ääni - sävelkorvaa, hyvä sointi, eläytymiskyky joka ei tarkoita ylitulkintaa.

Kaikki nämä osaset osuivat vuonna 2010 kohdalleen, kun Allison Moorer levytti kepeän haikean balladin "Abalone Sky". Se on ajaton, liitää kritiikin yläpuolella ja tuo ajoittain tipan silmään. Orkesteri soittaa kuin ihmisen mieli, ja Allisonin laulu on kuin hunajaa kuunneltavassa muodossa. En tunne hänen levytysuraansa muuta kuin kolmen viimeisimmän albumin verran, mutta niiden perusteella tiedän silti, ettei kyseessä myöskään ole mikään onnenkantamoinen, vaan todella kovatasoisen tuotannon huippu.

Myös vuoden albumiin pätevät ainakin osittain samat määreet. Aikanaan Englanninmatkan aikana radiosta bongattu Katie Melua on myös taitava tuntojen tulkki, joskin välillä hieman liian viihteellisen puhtoinen minun makuuni. Hänen noin puolen tusinan albumin tuotannossaan, joka yleensä on juuri viihteellistä, sinisäveliin pohjautuvaa poppia, on yksi poikkeus, "The House", joka vie Katien hunajaisen äänen hieman kulmikkaampiin, elektronisesti maustettuihin ympyröihin.

Soitto on silti aistikasta ja tuotanto - oliko se nyt William Orbitin käsialaa - kohdallaan; sokeriin sekoittuu sopiva määrä suolaa ja karvasmantelia, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Tekstitkin ovat hieman terävämpiä kuin esim. jazzviihdeklassikoissa, joita Melua on levyttänyt; "I´d Love To Kill You" ja "The Plague Of Love" kuuluvat paitsi sävellystensä myös kielikuviensa kautta albumin parhaimmistoon. Kokonaisuus on kuin miellyttävä äänimatto tai seinä, johon on mukava uppoutua, mutta jossa on sen verran karheutta ja koukkuja että siitä saa otteen.  

134. Allison Moorer: Mockingbird (2008): Mitä isosisko edellä...

Kehuin taannoin yhden amerikkalaisen suosikkilaulajani, Shelby Lynnen, yleisesti ja hänen vuonna 2008 ilmestyneen Dusty Springfieldlevynsä erityisesti - ja nyt on aika kehua Shelbyn pikkusisko Allison Moorer. Hänen koko tuotantoaan en ole kuullut (vielä), vain kaksi viimeisintä levyä, mutta ne ovat molemmat erinomaisia ja tämä "Mockingbird", joka ilmestyi pari viikkoa edellämainitun isosiskon platan jälkee, todellinen tyrmäys.

Allisonkin teki coverlevyn - tällä platalla on yhden oman laulun lisäksi yksitoista tulkintaa eri naislaulajien ja -lauluntekijöiden alkuperäisistä. Minua koskettavat erityisesti Julie Millerin "Orphan Train", jossa stemmoja laulavat Julie ja miehensä Buddy, joka taas on tuottanut tämän levyn. Se merkitsee, että soundi on juureva ja ilmava ja sovitukset eläviä ja vaihtelevia (vaikka sisarukset yleensä kai luokitellaan kantrilaulajiksi, tämäkin levy on kirjo amerikkalaista perinnemusiikkia laidasta laitaan). Toisia kohokohtia ovat Gillian Welchin "Revelator", joka tässä nousee miltei rockhymnin asemaan, Patti Smithin "Dancing Barefoot" joka taas rokkaa nyrjähtäneesti, nimikappale joka on periteisempää poppia... ja kohta olen taas kehunut koko levyn.

Allisonin ääni ei ole maailman suurin, mutta se leijuu sielukkaana sovitusten yllä samalla kun se on selvässä yhteydessä maahan ja juuriinsa. Niinkuin siskonsakin, hän usein käyttää vähäeleisyyttä ja dynamiikkaa tehokeinona - aina ei tarvitse huutaa tai rämpyttää, kun kuiskaamallakin voi aikaansaada tehoja. Ja sama pätee siis soittoon - tämä on sikäli ihana levy, että tyylilajit ovat suloisesti sekaisin, tämä rokkaa, puhuu tummin sävyin, hellii akustisella kitaralla ja jousilla, mutta kuitenkin niin että albumi tuntuu harkitulta kokonaisuudelta. Kyllä siellä Jenkeissä osataan.