Nuoruudessani olin mielestäni aika hyvin kartalla sen suhteen, minkälaista uutta musiikkia maassamme ilmestyy, ja nyttemmin netin kaikki resurssit tekevät musiikin etsimisen helpoksi ainakin periaatteessa, mutta jossakin välillä - ehkä 90-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin - olin taas ihan muissa maailmoissa ja kotimaan skene jäi vähemmälle huomiolle. Niinpä tämäkin bändi ilmestyi jostain tyhjästä eteeni kun etsin jotain aivan muuta - mutta sittemmin olen hankkinut kaikki löytämäni Sadetanssilevyt.
Niistä komein on tämä kolmas/viimeinen, joka on puhdaslinjaisen jylhä, kovaääninen, kaunis ja hyvin laulettu ja soitettu. Tässä on kitaravalleja, mutta en kutsuisi tätä metalliksi - ja tämä on jotenkin liian totista ja mahtipontista ollakseen paljon mitään muutakaan. Ja koska sävellykset ovat linjakkaita ja melodisia, eivätkä poukkoile sinne tänne kahdeksan minuuttia kerrallaan, tämä ei ole progea. Bändi itse totesi jossakin yhteydessä esikuvikseen Kentin, Musen ja Queenin - ja miksei, jokaisessa näissä kolmessa on piirteitä joita saattaa kuulla myös Sadetanssin musiikissa, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään hiilikopio.
Levyn kohokohta on aloituskaksikko. Ensin hitaampi "Vesi vie kengät", jossa yhdistyy mielenkiintoinen näkökulma rakkaustarinaan, hyvä sävellys ja sovitus ja sitten tuo laulu. Jonkun mielestä Teppo Martinsuo saattaa honottaa - mutta minusta hän hoitaa homman suvereenisti. Heti sen päälle vaikuttava "Kuka tätä rantaa keinuttaa", jonka vetävä kosketinriffi, hieno laulumelodia ja sovitus kelpaisivat vaikka minkä kasarihevibändin levylle, mutta joka tällaisena totisen vetävänä iskee vieläkin lujempaa. Nimikappale on ylevä balladi, jossa taas kerran on todella hieno sävellys, ja samaa osastoa edustaa mm. "Viileät varjot". Levyltä löytyy myös hieman yhdentekevämpiä esityksiä, mutta kokonaisuus on linjakas. Suurta ja mahtavaa suomalaista soundia.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti