Olen usein tainnut todeta, että minulle ehkä kaikkein tärkein tekijä musiikissa on laulajan ääni - vaikka sekin joskus voi olla toissijainen asia, on todennäköisempää, että kuuntelen mieluummin hyvän laulajan versiota keskinkertaisesta biisistä kuin esim. jonkun Dylanin versioita omista helmistään... Kaikkein suurimpien suosikkieni joukosta löytyy ennen kaikkea vahvaäänisiä souldiivoja - Mavis Staples, Millie Jackson ja Irma Thomas tulevat ensimmäisinä mieleen - ja samaan joukkoon vaikka ei ehkä ihan kärkeen on tämän levyn perusteella yrittämässä myös Natalie Cole.
Vaikka hän on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran, en ole kuullut muuta kokonaista albumia hänen tekeleitään kuin tämän, ja fanina olen myöhäissyntyinen. Yksi syy voi olla, että olen liittänyt hänet lähinnä tunnetun isänsä laulukirjaan ja siten uskonut hänen liippaavan liikaa viihteen puolelle - mutta siinä asiassa olen lieventänyt kantaani viime vuosikymmeninä, sitä mukaa kun olen löytänyt myös viihteestä hyvää kuunneltavaa.
Tämä levy on kyllä sitä itseään - eli perinteitä kunnioittavaa, orgaanisesti ja maanläheisesti soivaa mutta silti tässä päivässä kiinni olevaa soulia. Aloitus, "Criminal", on rikollisen svengaava (anteeksi :-), ja kun Natalie biisin "siltaosassa" päästää äänensä irti, tunnen sen värinän selkäpiissäni joka yleensä on merkinnyt minulle pitkäaikaisen suosikkibiisin löytämistä. Samaa osastoa on "The More You Do It", joka on melkein retroa, ja Aretha Franklinin "Day Dreaming", joka minusta vetää vertoja alkuperäiselle.
Tämä on miltei coverlevy (yksi kappale on uusi originaali), ja juuri versiointi - muualta tulevien esitysten nivoaminen tuohon soulbändin soundiin - on yksi sen parhaista puolista. Stingin "If I Ever Lose My Faith In You" nousee uudelle tasolle kun se lauletaan kunnolla, ja jopa Kate Bushin "Tha Man With The Child In His Eyes", jonka luulisi olevan vaikeasti versioida uskottavasti, on tavallaan kuin uusi esitys - mutta tässä tapauksessa en halua tehdä vertailua. Omista suosikeistani Natalie tulkitsee Shelby Lynneä ("Leavin´") ja Bonnie Raittia ("Love Letter"), oikein hyvin mutta ei mainittavasti alkuperäisiä muuttaen.
Soulhan on yleensäkin genre jossa mieluusti tulkitaan vanhoja teoksia uudelleen ja löydetään niistä uusia ulottuvuuksia, ja tämä levy tekee sen mielestäni loistavasti. Seuraavaksi pitänee tutustua hänen vanhempiin levytyksiinsä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti