Hanna Pakarinen taisi kuulua kaikkein menestyksekkäimpiin "ensimmäisen Idols-aallon artisteihin" jotka pian kymmenen vuotta sitten valtasivat suuren osan popskeneämme. Ottamatta mitenkään kantaa Idolsiin tai vastaaviin formaatteihin ilmiönä sinänsä, hän kuulosti minusta silloin hieman väärin tuotekehitellyltä - kovasti keskitien kulkijalta, ja sinänsä kelvollisesta englanninkielestään huolimatta vielä vähän persoonattomammalta kuin jos olisi esiintynyt suomeksi. En tiedä, oliko kielivalinta hänen omansa vai seurausta stailauksesta, mutta muutama muu saman genren artisti oli minusta vakuuttavampi. Niinpä muistan, löytäessäni tämän levyn kirjastosta, ensin ohittaneeni sen yhdentekevänä kunnes jostain syystä kiinnitin huomiota kielivalintaan, ja ilmeisesti se oli sillä kertaa riittävä syy kantaa se kotiin. Siitä lähtien varsinkin jotkut sen biisit ovat päässeet kotimaisten osastossa kaikkein soitetuimpien joukkoon - itse asiassa koko menneiden kolmen vuoden ajan.
Lähtökohta on myös, että Hannalla on mielestäni hyvä ääni - altto, sopivassa määrin voimakas mutta samalla herkkä, varsinkin balladiosastolla sellainen joka istuu hyvin suomalaiseen sielunmaisemaan - ja varmaan juuri siksi nimenomaan suomenkielinen tuotanto iskee minuun, vaikka se yleissoundiltaan ei hirveästi eroa siitä, mitä hän teki ennen englanniksi. Resepti ei siis ole hirveän ainutlaatuinen, mutta mausteet ja kypsyttäminen ovat nyt hanskassa - ja ehkä juuri tietynlainen "jenkkisoundin" tavoitteleminen erottaa tämän edukseen kaikkein tavanomaisemmasta suomipopista. Käsittääkseni hän on myös tehnyt laulujen sanat itse - ehkäpä ne ovat sitten myös omakohtaisempia.
Paras esimerkki on "Hetken pieni liekki", joka jotenkin tulee lähemmäs kuin useimmat muut poplaulut, kauniin sävelmän ja juuri laulun voimalla, mutta myös lopetus "Nyt on mun vuoro", joka onnistuu kuulostamaan haavoittuvalta mutta voimaantuvalta, on vakuuttava. "Yksinäinen morsian" taas kuuluu vakuuttavimpiin tässä maassa tehtyihin "rockhymneihin". Toisaalta "Miehet" on vallan mainio akustinen esitys, jonka teksti kaikessa yksinkertaisuudessa kuuluu viimeisten vuosien populaarikulttuurimme klassikoihin. Sävellykset ovat kautta linjan toimivia - ehkä eivät oman alansa kuolemattomimpia, mutta istuvat hyvin - ja äänimaailma on hyvä, ilmava ja ajaton mutta silti kohtuullisen moderni.
Tässä vaiheessa huomaan kirjoittaneeni aika suuren osan tästä kehusta tyyliin "tämä on hyvää, vaikka tämä onkin sitä tai tätä" - mutta ehkä juuri se onkin se juttu; aika suuri osa keskitien kevyestä musiikista on aika samankuuloista, mutta aina joskus joku yksityiskohta erottuu edukseen, ja Hanna Pakarisen ja tämän levyn kohdalla niitä yksityiskohtia on osunut samaan kokonaisuuteen niin monta, että se todella erottuu edukseen. Jos hän ehkä joskus olisikin ollut "vain Idols-tuote", niin viimeistään nyt hän on lunastanut taiteilijan statuksen. Yksi syy siihen, että juuri nyt tartuin nimenomaan tähän levyyn, on muuten että sen seuraaja ilmestyi juuri tänään - ja se pitäneekin tsekata.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti