335-336. Roomful Of Blues: Under One Roof (1997) & There Goes The Neighborhood (1998): Liikkuvat legendat

Roomful Of Blues on kai jonkinlainen instituutio - se on vienyt maailmalle torvilla maustettua bluesia vuodesta 1967 lähtien. Miehistö on vaihtunut useamman kerran, ja levytyksiä on tehty myös ulkopuolisten tähtien kanssa. Kaikkia bändin vaiheita en voi väittää tuntevani, mutta 1990- ja osin myös 2000-luvun levytykset ovat minulle sekä tuttuja että rakkaita.

Kehun tässä yhteydessä kaksi levyä nippuun, koska ne ovat minusta yhtä hyviä, eikä toista voi asettaa toisen edelle muuta kuin keinotekoisista syistä. Yhteisiä tekijöitä ovat täyteläinen soitto ja maukkaat sovitukset, joista kaikuvat bluesin kaiho ja riemu - joskus jopa samanaikaisesti. Torvia ei tietenkään voi sivuuttaa, ne tuovat soundiin syvyyttä ja sävyjä, mutta kyllä myös kitaristi Chris Vachon ja rytmiryhmä hoitavat tonttinsa, samaten koskettimet. Soundi on perinnetietoinen olematta pastissi tai kopio - se sopii 1990-lukuuv tai tähän päivään yhtä hyvin kuin 50-luvullekin.

Homma toimii nopeissa biiseissä - "Running Out Of Time", "Backseat Blues" tai vanha kunnon "Farmer John" hyvinä esimerkkeinä. Parhaimmillaan orkesteri todella kiitää; jos rytmisuoni ei ala sykkimään, voi olla hyvä hankkia diagnoosi. Hassua kyllä, se toimii melkein vielä paremmin hitaammissa kuten "There Goes The Neighborhood", "Easy Baby" tai "Lost Mind", jotka tuovat sinisyyden kosketusetäisyydelle. Valikoimissa on monipuolisesti vanhojen ja uusien mestareiden biisien tulkintoja täydennettyinä saumattomasti kokonaisuuteen sopivilla omilla sävellyksillä.

Levyissä on yksi selkeä ero - ensimmäisellä vokaalit ja harpun hoitaa vanha suosikkini Sugar Ray Norcia, toisella taas Mac Odom, minulle tuntemattomampi nimi mutta ei mikään edellisen teeren poika hänkään. Norcian ääni on syvä ja lämmin - kuunnelkaapa vaikka "From Youn" tulkintaa - kun taas Odom on hieman tavanomaisempi, mutta huipputekijä hänkin. Kumpikin hallitsee sekä shouterin hommat että tyylittelyn. Jos laulun perusteella pitäisi rankata, on "Under One Roof" ehkä hiukkasen parempi - mutta "There Goes The Neighborhood" on tiiviimpi pakkaus, eikä sen kymmeneen raitaan mahdu täytettä.

Molempi parempi, toisin sanoen - ja kun ottaa huomioon vielä näitä edeltäneet "Dance All Night" ja "Turn It On! Turn It Up", oli 1990-luku todellinen blueshuoneellisten kultakausi.

224. Roomful Of Blues: Turn It On! Turn It Up! (1995): Sinisäveliä ja torvikaahausta

Blues on tavallaan mielimusiikkiani, mutta levytettynä se voi olla ongelmallista - monet suuretkin bluesnimet toimivat nimenomaan livenä parhaiten, kun lauluun ja soittoon yhdistyvät vuorovaikutus yleisön kanssa ja hetken lumo, kun taas monet levytykset voivat tuntua kaavamaisilta ja yksitotisilta, varsinkin jos artistilla on tapana esittää bluesinsa tuettyyn tyylilajiin nojautuen ja pienimuotoisesti, joko pelkän kitaran säestyksellä tai vaikkapa trion säestämänä. Toisaalta jotkut artistit ja yhtyeet onnistuvat vaihtelemaan sovituksiaan ja liikkumaan niin laajalla alueella musiikillisesti, että tuo vaara ohitetaan.

Roomful Of Blues kuuluu tuohon myöhempään joukkoon - yleensä noin kahdeksanpäinen bändi on esiintynyt jo nelisenkymmentä vuotta, sen soundiin ovat aina kuuluneet sekä koskettimet että torvet, ja sen laulajat ovat kautta linjan olleet vähintään hyviä. 1990-luvulla mikin takana hääräsi huuliharppunsa kanssa yksi suosikkilaulajistani, Sugar Ray Norcia, jonka johdolla tämäkin herkullinen levy tehtiin. Siltä löytyy varsin perinteistä, jopa vanhakantaista jump bluesia, modernimpaa Vaughanin veljesten suuntaan nyökkäävää kamaa, rock´n´rollia ja jatsahtavia sävyjä - ja yhdistävänä tekijänä on tuon mainion harpisti/vokalistin lisäksi täyteläinen, torvin vahvistettu soundi.

Kuunnelkaapa vaikka "Angry Woman" - klassinen keskitempoinen esitys - tai "If You Know It", joka vie suoraan 40-luvulle; nimikappale on taas hieman modernimpaa ränttää, ja "I Left My Baby" on klassinen hidas numero täyteläisine torvineen, kun taas "Danger Zone" on savuisine saksofoneineen suoraan pikkutunneilta. Tempo vaihtelee, intensiteetti ei - ja omat ja lainatut kappaleet sopivat saumattomasti yhteen. Mukaan mahtuu myös pari instrumentaalinumeroa - ne eivät minua yleensä niin puhuttele, laulufriikki kun olen, mutta kyllä esim. "Slam Jam" on aika makea kaahaus.

Bändin varhaisimpia levytyksiä en kovin hyvin tunne, mutta sen sijaan olen tsekannut myös Norcian jälkeisen ajan tuotantoa, joka vain jatkuu - ja vaikka uudemmat levyt eivät minun korvissani ehkä yletä aivan tämän levyn tasolle, ne ovat järjestään ihan kuunneltavia. Resepti on ehkä pysynyt samana - mutta jos keitos maistuu näin hyvältä, ei ole mitään syytä vaihtaa mausteita liian radikaalisti. Sama pätee myös Sugar Ray Norcian levytyksiin - mieleen tulee määritelmiiä kuten "ajatonta kamaa"...