Elämässäni oli vaihe, ennen sosiaalisen median ja nettimusiikkipalvelujen tuloa mutta sen jälkeen kun olin kyllästynyt rocklehdistöön, jolloin kirjasto oli tärkein uusien musiikillisten impulssien lähteeni. Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tämän tästä tapana lainata kotiin nippu tuntemattomia mutta mielenkiintoisen näköisiä levyjä tarkistaakseni, josko joku uusi artistituttavuus onnistuisi yllättämään minut. Aika moni jätti minut kylmäksi, mutta joukosta löytyi myös jopa kestosuosikeiksi päässeitä nimiä.
Yksi näistä oli Hanne Boel, tanskalainen jo 80-luvulla uransa aloittanut varsin sielukasääninen laulaja, joka on tehnyt niin soulpitoista rockia kuin myös elektronisemman sävyistä kamaa varsin hyvin lopputuloksin. Tämän levyn kohdalla avainsana on soul - biiseistä löytyy jokunen vanha klassikko omien originaalien seassa, ja soundi on parhaimmillaan aika lähellä jotakin 70-luvun Stax- tai Hi-kamaa, olematta silti mikään hiilikopio - ei ehkä järin omaperäistä, mutta hyvinkin toimivaa.
Parhaimmistoa ovat esimerkiksi nopeahko nimikappale sekä keskitempoienn "Come To Mama", jotka ovat nimenomaan sitä perinteistä soulia, kun taas balladipuolen helmi, "Sometimes My Love" tosin on hieman tutunkuuloinen mutta hyvinkin onnistunut, hillitty ja hallittu slow burner. Samaten "End Of The Line" on toimiva slovari jousineen ja kaikkineen. Hanne käyttää ääntään taiten - sekä fiilistelyyn että revittelyyn, dynamiikan halliten ja liikaa kikkailua välttäen. Hän on ansainnut kannuksia monenkin tyylilajin parissa, mutta tämä iskee minuun kovimmin koska se on alunperinkin lähellä sydäntäni.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti