Procol Harum pamahti musiikilliseen maailmaani jo varhaisteininä - parhaan kaverini isoveljen levyhyllyssä, jota olen tainnut kehua useammankin kerran, oli muistaakseni parikin heidän 70-luvun jälkipuoliskon levyään, ainakin "Procol´s Ninth", samaten kuin "A Salty Dog" bändin alkutaipaleelta - mutta sitten jälki katosi vuosikymmeniksi kunnes joskus ehkä viisi vuotta sitten kannoin summamutikassa kirjastosta kotiin tämän levyn. Sen jälkeen jouduinkin hankkimaan koko rivin nimenomaan 70-luvun alkupuolen levyjä, joissa yhdistyvät riemastuttavalla tavalla rockin räime ja suuren jousiston tenho, music hall-pianon kaiho ja kitaran raivo, älykkäät tekstit ja rappaus ja roiskinta...
Kun tätä soitin, ensimmäinen ahaaelämys oli komea "As Strong As Samson", joka oli minulle jo entuudestaan rakas Hectorin suomennoksena "Kuin Juudas", mutta tämä alkuperäinen oli vielä parempi. Sitten iskivät mm. aloitus, raivokas "Nothing But the Truth", sitä seuraava velmu "Beyond The Pale" ja ovelasti kasvava "Holy Idol" - itse asiassa koko a-puoli on hyvinkin komea kokonaisuus, mutta loputkin kappaleet toimivat oikein hyvin.
Seuraava ahaaelämys olikin sitten bändin sointi kokonaisuutena. Pianon ja urkujen yhteispeli on aika uniikkia, klassisista virityksistä kunnon boogieen, kitarointi komeaa vaikka Robin Trower olikin jo lähtenyt omille teilleen, rumpalin työskentely täyttä rautaa ja sovitukset hienosti rakennettuja ylipäätänsä. Gary Brookerin laulu on oma lukunsa - pidän hänen äänestään, vaikka se ei kuulu kaikkein suurimpiin - ja Keith Reidin tekstit voivat kertoa suunnilleen mistä tahansa, mutta ovat aivan toiselta planeetalta kuin esim. monien hevibändien typeryydet.
Itse asiassa yksi tämän levyn suurimmista avuista on sen avarakatseisuus - vähän kuin Beatlesin myöhemmillä tekeillä, seuraavaksi voi tulla melkein mitä vaan, ja vaikka kattaukseen mahtuu kevyempiä paloja, on kokonaisuus mukavan täyteläinen ja hedemäinen ja jälkimaku pitkä ja lämmin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti