sunnuntai 23. helmikuuta 2014

238. Trine Rein: Beneath My Skin (1996): Suuren maailman soundia Norjan malliin

Vaikka nuorena miehenä olin välillä aikamoinen puristi, ja nyrpistelin nenääni aina kun populaarimusiikki meinasi lipsua liikaa viihteen puolelle, on pakko myöntää että vanhemmiten maku on hieman pyöristynyt - en enää vaadi suosikeiltani pelkkää omaa materiaalia, särmää ja kärsimystä. Toisaalta tykkäsin jo nuorena myös leveästä jenkkirokista, sellaisesta jota soitetaan suurilla soundeilla ja stadioneilla, vaikka se ei aina täyttänytkään noita yllämainittuja kriteerejä. Ja loppujen lopuksi minulle on tärkeintä Ääni.

Ja sellainen Trinellä on. Norjalais-amerikkalaisena hänellä on myös ääntämys hallussa - joillakin ei-anglosaksisilla laulajilla on ongelmana englanti; se on musiikillisesti ehkä sivuseikka, mutta särähtää minun korvaani ikävästi. Tyylilaji on siis aika lailla keskitietä - on sitä stadionrockia, on soulahtavaa maustetta, on myös suuria balladitaustoja, ja tämä on sikäli aikakautensa oiva esimerkki, että minusta 90-luku toi musiikkiin takaisin jonkinlaisen äänikuvan luonnollisuuden ainakin kolisevaan kasariin verrattuna.

Minun korviini tarttui ensin kaksi coverbiisiä - "Torn" on Natalie Imbruglian (?) tunnetuksi tekemä biisi (tosin minulle vain sen verran, että tiesin kuulleeni sen ennen), mutta Trinen levytys on itse asiassa vanhempi, ja biisin alkuperä on minulle täysin tuntematon. Oli miten oli, biisi on täydellinen hitti ja esitys on täyteläinen. "Have A Little Faith In Me" on taas vanhan suosikkini John Hiattin biisi, josta on tehty montakin versiota. Minulle Hiattin juureva pianoballadiversio on rakkain, mutta Rein osuu huomattavasti paremmin kuin esim. Joe Cocker (joka tosin on paitsi coverien kuningas myös joskus varoittava esimerkki). Ennen kaikkea kuitenkin tässä tapauksessa Trinen versio on selvästi oma tulkinta eikä hiilikopio.

Ylipäätänsä tämä on sikäli tasokas teos, ettei filleriä ole ollenkaan - lainatut ja omat kappaleet soivat hyvin yhteen. Jos jotakin moittisi, niin tämä sopii taustamusiikiksi yhtä hyvin kuin keskittyneeseen kuunteluun. Toisaalta sekin on joskus tärkeä ominaisuus. Ja vaikka tätä ei tietäisi norjalaiseksi kuin kansitekstejä lukemalla, niin popmusiikkihan onkin nimenomaan kansainvälistä ja ylikansallista. Suuren maailman soundia ja meininkiä.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti