Blues on ajaton riemu - levyhyllystäni löytyy sen eri-ikäisiä ilmentymiä kolmekymmentäluvun lopulta viime vuoteen asti, ja populaarimusiikin lajeista se taitaa olla kaikkein parhaiten aikaa kestävä. Samalla sen mestarit pystyvät rakentamaan hyvinkin pitkiä uria, niinkuin tämä yksi suurimmista suosikeistani, viime vuonna 60 täyttänyt nuorimies nimeltä Robert Cray. Olen aikaisemmin kehunut täällä pari hänen suurinta mestariteostaan, mutta nämä albumit ovat melkein elleivät jopa aivan yhtä hyviä.
"Some Rainy Morning" ilmestyi heti kaikkein suurimman suosikkilättyni Shame + A Sinin jälkeen, ja on ehkä siksi jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta se on yksinkertaisesti loistava sekoitus sävykästä soittoa, sielukasta laulua ja maukkaan luonnollista tuotantoa. Ovela, simppelin riffinpätkän ympärille rakentuva "Moan", dynamiikan oppitunti "Never Mattered Much", sielukkaasti svengaava "Steppin´ Out", kaihoisa "Will You Think Of Me"... materiaali, oma ja lainattu, vaihtelee tempoiltaan mutta bändin luoma ilmapiiri ei kaikkoa - ja kaiken kruunaavat Crayn maukas, hillitty kitarointi ja vetoava laulu - itse asiassa nimenomaan laulu on tällä levyllä esillä tavallistakin enemmän, mm. muutaman sovitusratkaisun kautta, ja se sopii minulle erinomaisesti.
Bluesia tämä on ennen kaikkea tunteeltaan - muoto on siis vaihteleva - mutta minulle blues onkin tunne (ja tunnelma), ja sen välittämisessä Robert Cray on ässä. "Some Rainy Morningin" ilmestyessä hänellä oli uraa takanaan jo lähemmäs 20 vuotta, ja nyt on mittariin tullut melkein 20 lisää. Toissavuonna ilmestyi hänen toistaiseksi viimeisin levynsä, "Nothin´ But Love", joka oli tietynlainen paluu voittavaan kantaan hieman harvemman levytystahdin ja parin vähemmän loistavan levyn jälkeen - ja vaikka sekin kuulostaa tutulta, ja samaa voi sanoa kaikista Crayn levyistä, hän ei silti ole kulunut tai polje paikallaan.
Ehkä suurin ero hänen hyvien ja loistavien levyjensä välillä on se, että ensinmainituilla on joskus käynyt niin, että soundi on mennyt sävellysten edelle - ja vaikka se onkin tuttu asia mustan musiikin historiassa, minä haluan musiikiltani aina myös hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat esim. killerialoituskaksikko "(Won´t Be) Coming Home" ja "Worry", jotka ovat klassista midtempobluesia Crayn tapaan, kantavina kikkoina ensimainitussa riffi ja toisessa säkeistöjen pianosäestys - ja tietysti kitarointi ja laulu. Muita huippukohtia ovat esim. klassinen "Blues Get Off Of My Shoulder" ja yhdeksänminuuttinen hidas tour de force "I´m Done Cryin´" majesteettisine jousineen, ja kokonaisuus on monipuoleinen ja maukas.
Sanoinko sen jo? Blues on ajaton riemu. Kumpikaan näistä levyistä ei ole sidoksissa esim. julkaisuvuoteen, ne toimivat koska tahansa ja luultavast aika kaukana tulevaisuudessakin, ainakin sellaisena kuin minä sen näen (tai pikemminkin kuulen).
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti