265. Topi Saha: Kolme veljee (2013): Vielä on toivoa

Kun itse harmaantuu, ja huomaa kuuntelevansa yhä enemmän harmaapäiden tekemää musiikkia, tulee välillä väistämättä välillä mieleen pelottava ajatus. Mitä jos kaikki hyvä musiikki on jo tehty? Ja kun esim. keskustelee musiikista nuorison kanssa (itselläni on tällä hetkellä 20- ja 18-vuotiaat pojat, joista varsinkin nuorempi on aika kiinnostunut musiikista), huomaa olevansa autuaasti pihalla uusimpien artistien, suuntausten ja tyylilajien suhteen - ja vaikka joskus jotakin kuulisikin, niin sitä ei ymmärrä. Onko kaikki toivo mennyttä?

Onneksi vastaus on kieltävä. Ensinnäkin vanhassakin musiikissa on sen verran löytämistä jäljellä, ettei pula iske ihan pian, ja ennen kaikkea uutta hyvää musiikkia tehdään koko ajan - ja joskus jopa tälläinen kohta viisikymppinen kääkkä löytää uusia, nuoria suosikkeja. Sellainen tapaus on Topi Saha ja tämä albumi, mielestäni paras viime vuonna suomeksi tehty levy - ja kilpailu oli kovaa.

Tämä on tosin "vanhan liiton musiikkia", lähinnä folkrockia, välillä folkimpaa ja välillä taas kantriin viittaavaa, hetkittäin myös kansanmusiikkiin nojaavaa. Soitto on välillä akustista, välillä sähköisempää, luontevan kuuloisena sekoituksena - vaikka muoto välillä on vanhahtava, kokonaisuus tuntuu tältä päivältä. Topi laulaa hyvin, ehkä välillä hieman liikaa "folktrubaduuriperinteeseen" nojaten mutta luontevasti, ja hänen äänensä on miellyttävä; nuoruus kuuluu läpi, mutta se on parempaa kuin jonkilainen keinotekoinen iän ja kokemuksen tavoitteleminen.

Ennen kaikkea laulut ovat loistavia, ja tekstit todella puhuttelevia tuokiokuvia. Parhaimmillaan ("Ukkosen tyttö") toteutuksessa on eeppistä voimaa - laulu on akustispohjainen balladi, mutta siinä on jotain heviä. Kansanlaulumuottiin istutettu "Kuru" on vavahduttava tarina sisävesiemme pahimmasta laivaonnettomuudesta - joka koskettaa epäsuoraan minuakin; isoisäni jäi silloin nuorena miehenä laivasta koska ei päässytkään armeijasta lomille niinkuin piti. "Kaikki mitä tarvitsen" ja "Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari" ovat tietynlaista tämän päivän Irwiniä - juohevasti hölkkääviä kertomuksia nuoren miehen (hako)tiestä, ja "Pietarsaaren Wilhelmiina" taas riemastuttava vapaan rakkauden ja iloluonteisen naisen ylistys.

Pari levyn esityksistä jää ehkä hieman kasvottomiksi - mutta toisaalta olen kuunnellut tätä kokonaisuutta vasta vuoden verran, ja osa kappaleista on avautunut vasta vähitellen. Se onkin testamentti tämän evyn voimasta; sitä mukaa kun kappaleet iskostuvat tajuntaan, se vain paranee paranemistaam.

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.