Maailman paras levy 2010

Mikä tekee ikimuistoisesta biisistä ikimuistoisen? En tiedä, osaanko laatia sille yleispätevää reseptiä, mutta ainakin osaan luetella muutamia sellaisia tekijöitä, joita yhdistelemällä voi tavoitella ikimuistoisuutta.

Ensinnäkin tarvitaan tietysti kappale. Hyvä sävellys, joka jää mieleen ja pysyy siellä. Mielellään sanoitus, joka kertoo jotakin viisasta tai ainakin tarttuu korvan taakse. Sovitus, joka jättää tilaa havaita kaikki ovelat koukut ja vielä ilmaa niiden ympärille. Orkesteri, joka osaa asiansa ja tietää tehtävänsä - oli sitten kyseessä yksi akustinen kitara tai yksitoistahenkinen soulbändi torvineen, ja vielä jouset päälle. Ja sitten tarvitaan ääni - sävelkorvaa, hyvä sointi, eläytymiskyky joka ei tarkoita ylitulkintaa.

Kaikki nämä osaset osuivat vuonna 2010 kohdalleen, kun Allison Moorer levytti kepeän haikean balladin "Abalone Sky". Se on ajaton, liitää kritiikin yläpuolella ja tuo ajoittain tipan silmään. Orkesteri soittaa kuin ihmisen mieli, ja Allisonin laulu on kuin hunajaa kuunneltavassa muodossa. En tunne hänen levytysuraansa muuta kuin kolmen viimeisimmän albumin verran, mutta niiden perusteella tiedän silti, ettei kyseessä myöskään ole mikään onnenkantamoinen, vaan todella kovatasoisen tuotannon huippu.

Myös vuoden albumiin pätevät ainakin osittain samat määreet. Aikanaan Englanninmatkan aikana radiosta bongattu Katie Melua on myös taitava tuntojen tulkki, joskin välillä hieman liian viihteellisen puhtoinen minun makuuni. Hänen noin puolen tusinan albumin tuotannossaan, joka yleensä on juuri viihteellistä, sinisäveliin pohjautuvaa poppia, on yksi poikkeus, "The House", joka vie Katien hunajaisen äänen hieman kulmikkaampiin, elektronisesti maustettuihin ympyröihin.

Soitto on silti aistikasta ja tuotanto - oliko se nyt William Orbitin käsialaa - kohdallaan; sokeriin sekoittuu sopiva määrä suolaa ja karvasmantelia, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Tekstitkin ovat hieman terävämpiä kuin esim. jazzviihdeklassikoissa, joita Melua on levyttänyt; "I´d Love To Kill You" ja "The Plague Of Love" kuuluvat paitsi sävellystensä myös kielikuviensa kautta albumin parhaimmistoon. Kokonaisuus on kuin miellyttävä äänimatto tai seinä, johon on mukava uppoutua, mutta jossa on sen verran karheutta ja koukkuja että siitä saa otteen.