285. Juha Tapio: Hyvä voittaa (2011): Kymmenluvun ensimmäinen klassikko?

Kun menossa on tämän blogin kahdeksas vuosi, ja takana on lähes kolmesataa albumia ja päälle vielä viidenkymmenen vuoden suosikit, ei varmaankaan voi välttyä tietyltä toistolta - paitsi ylisanojen suhteen, myös pohdinnoissa. Yksi teema, johon ainakin luulen tarttuneeni kerran jos toisenkin, on kysymys siitä, mikä tekee klassikon. Näihin tähän asti kehumiini vajaaseen kolmeensataan levyyn mahtuu sekä ns. yleisesti klassikkoina pidettyjä tapauksia, minun "henkilökohtaisia klassikoitani", että sellaisia levyjä jotka mahtuvat kumpaankin ryhmään.

Missä vaiheessa levyä voi kutsua klassikoksi? Omalla kohdallani siihen vaaditaan ainakin sitä, että se pysyy soittolistalla kohtuullisen säännöllisesti, vaikka hyllyyn ilmestyy uuttakin musiikkia - ja ehkä sitä, että sitä tulee kuunneltua silloinkin, kun ei ole nimenomaan etsinyt jotain tiettyä artistia tai albumia, vaan "vain" jotain hyvää musiikkia. Se pakkaa myös nousemaan esiin artistin kokonaistuotannosta, vaikka hänen muutkin levynsä olisivat hyviä. Ja vaikka sillä ei olisi mitään ilmeisiä ykköshittejä, sen kappaleet pakkaavat esiintymään soittolistoillani joukoittain.

Näillä kriteereillä "Hyvä voittaa" on ainakin potentiaalinen klassikko. Se ilmestyi viitisen vuotta sitten, ei kolahtanut heti mutta on soinut tasaisin väliajoin siitä lähtien. Juha Tapio on julkaissut kaksi oikein hyvää levyä sen jälkeenkin, mutta niitä en kuuntele ollenkaan yhtä paljon, vaikka kummallakin on yksittäisiä kappaleita jotka ovat parempia kuin tämän levyn biisit yksitellen - mutta omalla "Juha Tapion parhaat"-Spotifysoittolistaltani taitaa löytyä yhdeksän tämän albumin yhdestätoista esityksestä.

Mikä tässä sitten on niin hienoa? Olen ruotinut Juha Tapion parhaita puolia aikaisemminkin, ja samat määreet pätevät tähänkin albumiin. Hänen varhaisempiin töihinsä verrattuna suurin ero on ehkä hienovaraisen voiman kasvu. Siinä, missä tuotanto ennen oli hieman tasapaksua ja jopa saattoi latistaa parhaimpia esityksiä hiukan, tällä levyllä sävyt pääsevät jylläämään. Tehokeinot ovat tuttuja - pohdiskelu ihmisen elosta ja olosta, kielelliset leimahdukset siellä täällä, jopa "hengellinen tausta", mutta ne ovat hiotumpia.

Laulut kuten "Muistan miten hehkuit", "Jossain täällä" ja "Jonkun ajan päästä" ovat sikäli kevyttä musiikkia parhaimmillaan, että ne muutamaan minuuttiin pystyvät kertomaan tarinan joka koskettaa ja jopa liikuttaa, joka jää mieleen, tavalla joka nyökkää genren suurille nimille - Springsteenistä Cohenin kautta vaikkapa Heikki Saloon - mutta joka silti on Tapion oma. Hänen äänensä nousee minusta myös valokiilaan - hän on hyvä laulaja koska pysyy nuotissa ja välillä miltei toteamalla tuo esiin sen, mitä monet yrittävät huutaa mutta eivät silti saa esille. Ja juuri tuo hienovaraisuus pätee teksteihin; tämä mies ei saarnaa, ja se on ehkä syy siihen, miksi minunkinlaiseni välillä kyyninen skeptikko joutuu laskemaan aseensa ja uskomaan hyvän voittoon.

Ja musiikillinen raami toimii - tätä levyä voi kuunnella sekä lujaa että hiljaa, ja se toimii. Varsinkin parhaat laulut toimivat omalla vastustamattomalla voimallaan - vaikka särökitaraa ei juuri kuule, ne kulkevat kuin juna läpi yön. Voisikohan niitä kutsua hymneiksi? Toisaalta myös "popimmat" kappaleet kuten hitti "Sitkeä sydän" toimivat, ja kestävät myös jatkokuuntelua. Kun levyn kuuntelee läpi, huomaa että tämä on nimenomaan toimiva kokonaisuus, koska sinänsä erityyliset esitykset sulautuvat yhteen niin hyvin.

Jos tämän albumin haluaa asettaa Juha Tapion tuotannon jatkumoon, se ei siis ole tasapaksu, mutta toisaalta se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin uudemmat tuotokset joiden paletti on laajempi ja värikkäämpi. Sekään ei ole huono asia - mutta ehkä nimenomaan tuo yhtenäisyys on se, joka nostaa tämän joukon yläpuolelle, yhdeksi 2010-luvun potentiaaliseksi klassikoksi.