John Hiattin musiikki on kulkenut mukanani jo kolmannesvuosisadan, ja vaikka kaikki hänen myöhemmät levynsä eivät ole olleet "Bring The Familyn" tai "Slow Turningin" kaltaisia täystyrmäyksiä, hän on ilokseni 2010-luvulla tehnyt rivin oikein kovia levytyksiä, joista tämä mystinen flipperialbumi on ehkä kaikkein paras.
Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.
Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.
Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti