367. John Hiatt: Mystic Pinball (2012): Vanhenee kuin hyvä viini

John Hiattin musiikki on kulkenut mukanani jo kolmannesvuosisadan, ja vaikka kaikki hänen myöhemmät levynsä eivät ole olleet "Bring The Familyn" tai "Slow Turningin" kaltaisia täystyrmäyksiä, hän on ilokseni 2010-luvulla tehnyt rivin oikein kovia levytyksiä, joista tämä mystinen flipperialbumi on ehkä kaikkein paras.

Hiattin ansiot ovat jo entuudestaan tuttuja - minusta hän on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, hänen äänensä on hyvä, persoonallinen ja ikääntyy arvokkaasti, ja hänen levyillään soittaa yleensä hyvä bändi, pienehkö mutta tiukka - lähtökohtana kitararock mutta sovituksellisesti monimuotoinen sellainen. Tällä levyllä minua miellyttää myös hiemaa lihaksikkaampi soundi, johon osasyyllinen taitaa olla tuottaja Kevin Shirley - yksi tämän päivän parhaista bluespohjaisen rockmusiikin ymmärtäjistä.

Ja ne biisit. Aloitusraita, leveästi svengaava "We're Alright Now", raivokas "Bite Marks" ja pomppivasti rokkaava "My Business" - tunnelmat vaihtelevat, mutta jälki on tunnistettava. Ehkä kaikkein suurin kohokohta on "Wood Chipper", jonka tarina on kerrassaan vangitseva - yksi Hiattin pitkän uran parhaista - ja puettu sellaiseen solahtavaan keskitempoon joka iskee kuin aurinkoinen valtatie juuri autonvaihdon jälkeen.

Ylipäätänsä muikea soitto vie mukaansa niin, ettei tekstejä aina tule kuunneltua - mutta silloin kannattaa soittaa levy uudelleen ja maistella John Hiattin huomioita elämästä, joista huokuu eletyn elämän antama arvovalta, kielen hallinta jopa pikku sanaleikkejä myöten ja "ymmärtävä hymy" - kaunista "No Wicked Griniä" lainatakseni, "I've got this smile, I've had it for a while, it ain't exactly brand new. It's no wicked grin, it's good and worn in, and I'd like to give it to you". Klassista kamaa, kuin vuosikertaviiniä.

328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä

Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.

"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.

Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.

Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.

303. John Hiatt: Warming Up To The Ice Age (1985): Tästä se lähti

Jos olet seurannut tätä blogia kauan tai joskus plarannut sitä taaksepäin, olet varmaankin huomannut John Hiattin kuuluvan suurimpiin suosikkeihini - itse asiassa siitä on nyt 31 vuotta ja risat, kun tiemme ensi kertaa kohtasivat, ja vieläkin hänen uudet levynsä kuuluvat ns. pakollisiin tsekkauksiin. Ja tästä levystä se lähti. Vuonna 1985 musiikkimakuni oli aika lailla taaksepäinkatsovaa, koska sen hetken kevyt musiikki useimmiten kuulosti aika hirveältä; olin juuri löytänyt bluesin ja soulin, ja toisaalta monet 70-luvun suuruudet kansoittivat levyhyllyäni. Jostain syystä tulin sitten kuulleeksi tämän levyn, ja se kolahti.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota, oli John Hiattin lauluääni - persoonallinen, sävykäs, sielukas. Sitten tajuntaan iskostuivat hänen kappaleensa - tekstittäjänä hän oli tähän aikaan ehkä vihaisimmillaan, ja sävellyksetkin toimivat oikein hyvin. Soundipolitiikka oli ehkä hieman hittihakuista, mutta toisaalta monipuolisempaa kuin suurimmalla osalla valtavirran poplevyistä, joten sekään ei haitannut menoa.

Huippukohtia on useampia. Voimakas aloitus "The Usual", sielukas "Living A Little, Laughing A Little", velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi,  kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... melkein jokainen kappale on kohokohta sinänsä. Aikanaan sen "hitti", iso balladi "When We Ran", tuntui jopa hieman pliisulta - mutta nykyisin se nousee melkein kärkeen. Se saattaa tosin johtua siitä, että se on soinniltaan ajattomampi kuin levyn nopeammat biisit - jos joku asia nyt pistää korvaan, se voisi olla tuotannon lievä aikasidonnaisuus.

Siinä asiassa Hiatt ei tosin ole yksin - aika monet sen aikakauden levyistä ovat minun korvissani nykyisin melkein kuuntelukelvottomia, vaikka eivät mitään pintapoppia olisikaan. Hiattin kohdalla ryhtiliike alkoi jo seuraavasta albumista (lue lisää täällä), ja se jatkuu tietääkseni vieläkin.

Maailman paras levy 1985

Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.

Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!

Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.

Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.

Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.

Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.

WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.

273. John Hiatt: Perfectly Good Guitar (1993): Ihan hyvää kitaraa (ja muutakin soittoa ja laulua)

Jos olen katsonut oikein, olen tähän mennessä kehunut John Hiattin tuotantoa 1980-, 2000- ja 2010-luvuilta, joten tasapuolisuuden nimissä myös 1990-luku pitää tuoda esille. Vuosina 1990-97 häneltä ilmestyi kolme oikein hyvää levyä ja kaksi pikemminkin OK-osastoon kuuluvaa, ja niistä kolmesta hyvästä tämä vuoden 1993 julkaisu on minusta paras.

Hiattin tuotannosta löytyy sekä hieman riisutumpaa kamaa että "enemmän tuotettua", ja tämä levy kuuluu jälkeisempään osastoon. Soundissa on pohjaa ja meno yltyy välillä jopa raivokkaaksi, kuten alunperin käsittääkseni Iggy Popille tehdyssä avausbiisissä "Something Wild", joka kuuluu Johnin äänekkäimpiin levytyksiin. Alue ei ehkä ole hänen omintaan, mutta tulkinta uppoaa allekirjoittaneeseen kuin väärä raha. Särökitara soi muuallakin, hyvänä esimerkkinä "Loving A Hurricane", ja ylipäätänsä tämä on ehkä hänen "rokein" levynsä, jos sillä tarkoitetaan mainstreamrockia pikemmin kuin juurikamaa.

Kaikki ei silti ole pelkkää rämpytystä; levyn suurimman kokokohdan, "When You Hold Me Tight":in funkahtava svengi viittaa jonnekin suistomaille, tappavan tehokkain tuloksin, ja hitaampaakin kamaa löytyy. Nimibiisi on uljas kitaravetoinen hymni - sellaisia löytyy useimmilta hänen levyiltään - "Blue Telescope" taas eteerisempi esitys, ja "Angel" ja "Wreck Of The Barbie Ferrari" tuovat soppaan hieman modernimpia mausteita.

Soundista riippumatta soitto kulkee, ja Johnin ääni on hyvässä terässä - ja kaiken pohjana on tietenkin hyvä biisimateriaali. Niinkuin aina, teksteissä on asiaa, ja sävellykset ovat skaalalla kelvollisesta loistavaan. Olen ollut lukevinani, ettei kriitikkokunta noteeraa tätä levytystä kovinkaan korkealle Hiattin mittavassa tuotannossa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Ihan hyvää kitaraa, ja muutakin soittoa ja laulua.

272. John Hiatt: Slow Turning (1988): Käsityön ylistys

Kun aikoinaan aloin näitä levyjäni kehumaan, yksi ensimmäisistä oli John Hiattin mestariteos Bring The Family, joka ilmestyessään oli raikas tuulahdus, yksi tärkeä lenkki juurikaman uudessa nousussa syntikoiden ikeen alta. Se levy on kehunsa ansainnut, mutta koska tämän blogin alkuvuosina ajatukseni olla kattaa mahdollisimman suuri ala kevyttä musiikkia jäi tämä, vuotta myöhemmin ilmestynyt seuraaja kehumatta. Nyt, kun olen jo kehunut aika monta muutakin artistia, on aika korjata tämäkin epäkohta.

Slow Turning on toisaalta jatkoa, enemmän sitä kamaa jota jo edeltäjä tarjosi, mutta tavallaan vähän enemmänkin. Juuria unohtamatta on äänipalettia hieman laajennettu, ja jos ote on hieman kevyempi se tavallaan tekee tästä levystä hieman helpommin sulavan kuin edeltäjänsä. Edellisen levyn superyhtyeen sijasta säestyksen hoitaa Johnin senaikainen keikabändi, joka minusta svengaa kuin hirvi- ja vaikka Ry Cooderin saappaat ovat musiikkimaailman suurimpia, Sonny Landreth hoitaa tonttinsa niin, että sen jälkeen on ollut pakko hankkia myös miehen soololevytyksiä.

Kaiken lisäksi biisit ovat loistavia. "Tennessee Plates" kuuluu suosikkiperusrockrevityksiini, kun taas "It´ll Come To You" ja "Paper Thin" tuovat tähän osastoon hieman 70-lukulaisempaa otetta. Nimipiisi, "Ride Along" ja "Georgia Rae" ovat astetta kevyempiä mutta kulkevat samalla otteella. Kaikkein uljaimmin liitää keskitempoinen "Sometime Other Than Now", joka tuo mieleen esim. John Mellencampin tyylikkäimmät vedot. Hitaammalla puolella "Is Anybody There" gospelkuoroineen ja "Feels Like Rain" kuuluvat genrensä valioihin.

Eikä John Hiatt ole pelkästään yksi rockhistorian parhaimmista biisintekijöistä, hän on myös laulajana loistava - hänen miehekäs mutta ilmeikäs äänensä taipuu niin kuiskailuun kuin huutoonkin, joskin mitään korkealta ja kovaa-osastoa ei esitetä. Tämä on albumi, joka kuulostaa alusta loppuun huolella - mutta näpertämättä - tehdyltä käsityöltä, jota tekevät asiansa osaavat ihmiset jotka saavat tehdä sitä, mitä rakastavat. Ei muuta. 

183. John Hiatt: Dirty Jeans And Mudslide Hymns (2011): Vielä yksi setä, jonka heilunta vain jatkuu...

Moneien vuosien ajan John Hiattin uudet levyt kuuluivat sarjaan "pakollisia hankintoja", ja niinpä minulla on niitä hyllyssä kohtuullisen pitkä rivi, mutta muutama vuosi sitten huomasin, ettei hänen silloin viimeisin lättynsä enää innostanut, eikä niitä vanhempia tullut soitettua samaan tahtiin kuin aikaisemmin; 25 yhteisen vuoden jälkeen meillä oli musikaalinen kriisi. Onneksi John ryhdistäytyi (minusta nyt puhumattakaan), ja on nyt kolmena perättäisenä vuonna pukannut pihalle komean kokoelman uutta musiikkia - joista tämä keskimmäinen on kaikkein paras (joskin sitä seurannut "Mystic Pinball" myös vaikuttaa yhä paremmalta; mahdollisesti pitää palata aiheeseen ensi vuonna...).

Musiikillisesti tämä on ns. taattua kamaa - muistaakseni yksi suosikkikriitikkoni, Jussi Niemi, luonnehti aikanaan Soundissa Hiattin erästä aikaisempaa levyä sanoilla "tuotanto on kunnon ruisleipää", eli hyviä aineksia perinteisin keinoin leivottuna. Sävellykset toimivat, pienehkö combo soittaa jämerästi mutta sävykkäästi - ehkäpä yksi ero pariin edeltävään levyyn on tuotanto; viime vuosina hyvää tulosta bluesrockin saralla, mm. Joe Bonamassan levyillä, ja sitä ennen vaikkapa Aerosmithin kanssa aikaansaanut Kevin Shirley on luonut ilmavan mutta lihaksikkaan soundin, joka hengittää ja jyrisee keski-ikäisiä, hieman liikaa desibeleistä kärsiviä korvia hellien.

Kaikki tämä olisi toisarvoista, elleivät Hiattin vahvuudet olisi ennallaan - se mikä hänen ilmeikkään äänensä ylärekisterissä ehkä on menetetty, korvautuu monin verroin sillä, että hänen elämää nähneet ja ymmärtäneet tekstinsä ovat parempia kuin milloinkaan - tuokiokuvia elämästä, usein (mutta ei aina) hieman syrjäpoluilla. Avausraita "Damn This Town" on oiva lisä hänen kolhittujen henkilökuviensa listaan,"Detroit Made" taas yksi pala Amerikan historiaa, "All The Way Under" velmu rallatus - ja "Hold On For Your Love" ja "Don´t Wanna Leave You Now" sellaisia suolaisen makuisia rakkaushymnejä, joita harvat osaavat tehdä kuin Hiatt. Ehkä kaikkein komein yksittäinen biisi on menetettyä maailmaa - kultaisten vuosien keskilänttä - muisteleva "Down Around My Place", jonka hyvin voisi kuvitella vaikkapa southern rock-bändien hymniksi, ellei tunnelma olisi surumielinen oikemmin kuin uhokas.

Hiatt on nyt kuusikymppinen, mutta tahti ei vaikuttaisi olevan ainakaan laantumassa. Tämä levy ei ehkä koskaan tule olemaan uusien sukupolvien johtotähti, mutta meille vanhoille kääköille tämä on oiva esimerkki siitä, miten rock ei enää vuosikausiin ole ollut mikään nuorten etuoikeus, vaan yhä enemmän relevantti ilmaisun ja kannanottojen muoto yli koko ikä- ja muitten jakaumien. Ja sen lisäksi se jytisee...

Maailman paras levy, osa 4: John Hiatt: Bring The Family (1987)

John Hiatt on yksi niistä kestosuosikeista, jonka uusi levy yleensä on jonkinlainen tapaus musiikillisessa arjessani. Mies on levyttänyt säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ja itse kiipesin kyytiin vuonna 85 ”Warming Up To The Ice Age”-levyn myötä. Sen seuraaja, ”Bring The Family”, onkin sitten jo täysi klassikko. Ensinnäkin soundi on nin hyvä – basso (Nick Lowe), rummut (Jim Keltner), kitara (Ry Cooder), vähän pianoa tarvittaessa (sankarimme itse) – josta voikin jo arvata, että toiseksikin soitto kulkee kuin juna, kolmanneksi biisit ovat hyviä, ja kaiken kruunaa herra Hiattin vahvasti elämänmakuinen ääni.

”Elämänmakuinen” on minusta käsite, jota aina välillä käytetään väärin, antamalla sen tarkoittaa elähtänyttä tai muuten vain rankan elämisen ja olemisen merkitsemää – ja vaikka John Hiattin elämään mahtuu näitäkin, olisin sitä mieltä että hänen äänensä ja laulunsa ovat elämänmakuisia siten, että niissä on sekä huippuja että pohjia, että ennen kaikkea sitä tunnelin päässä kajastavaa valoa. Kuunnelkaapa vaikka ”Have A Little Faith In Me” tai levyn päättävä täystyrmäys ”Learning How To Love You”, niin ehkä käsitätte mitä haen takaa. Kuulin viimeksimainitun ensi kertaa 22-vuotiaana kloppina, mutta vielä nyt, yhtä monta vuotta myöhemmin, se on yhtä tosi.

Toinen asia, joka on John Hiattin osaamisen ydinaluetta, on tunne-elämän pimeämmän puolen ja sydänsurujen kuvaaminen – tällä levyllä vaikkapa lauluissa ”Stood Up” (jossa kyllä on myös sitä toivoa) tai ”Lipstick Sunset”. Ja taas kerran, tämä levy on sikäli ehtaa kasaria, että se on levytetty ujelluksen, läiskähdysten ja kompressoidun kaiutuksen yhtenä kultavuonna 1987, mutta sen äänimaailma on lihaa ja verta, oikeita kuusikielisiä sointuja ja aito komppiryhmä joka tietää, mitä pitää soittaa ja mitä jättää soittamatta. Tämä on, jotain arvostelua lainatakseni, sitä ruisleipää – vaikka se ei aina maistuisi niin jännittävältä, siihen on hyvä palata kun kaikki kuorrutetut herkut alkavat tympiä. Ja niinpä se onkin kestänyt ajan hammasta paljon paremmin kuin suurin osa kyseisen vuosikymmenen aikana tehdyistä levytyksistä.

81. John Hiatt: Crossing Muddy Waters (2000): Kulutuksen kestävää kamaa

John Hiatt on minusta yksi aikamme suurimmista lauluntekijöistä – ja samaa mieltä on myös pitkä liuta eturivin artisteja ympäri maailmaa, ainakin levytettyjen Hiattin laulujen perusteella. Sen lisäksi hän on oikein hyvä laulaja, ja on yleensä onnistunut kasaamaan ympärilleen päteviä soittajia, joiden esitykset on sovitettu ”juurevasti mutta ilmavasti” (tämä taitaa olla minun suosikkikliseitäni?).

90-luvun loppupuolella hän kuitenkin oli vähän alamaissa – levyjen välit venyivät, ja väliin mahtui jokunen puolivillaisempi kyhäelmä. Sitä suurempaa oli siksi iloni, kun tämä lätty ilmestyi. Se on tehty pienemmällä bändillä kuin useimmat hänen levyistään, mukaan mahtuu akustisiakin esityksiä, ja Hiatt itse on hyvinkin lähellä ja läsnäolevan tuntuinen. Pelkistetympi tausta antaa samalla enemmän tilaa hänen lauluäänelleen, joka minusta kuuluu genren ilmeikkäimpiin.

Nimikappale taisi minun korvissani olla uuden vuosituhannen ensimmäinen klassikko – se on hidas, kevyesti sovitettu mutta sisällöltään lyijynraskas sinisävelmä, jonka kertomus tuo palan kurkkuun. Toinen klassikko on ”Lift Up Every Stone”, tempoltaan nopeampi ”worksong-tyylinen” laulu, jonka tunnelmaa on vaikea kuvata – mutta oletusarvo on, että laulun kertojalle on käymässä ohraisesti, ja se välittyy etenkin laulutulkinnasta.

Muutenkin tämä on sellainen levy, jolta ei täytekamaa löydy – ei laulusta, ei soitosta, eikä sovituksista. Täyttä asiaa alusta loppuun, ja kestää kulutusta vuodesta toiseen.