366. The Black Sorrows: Harley And Rose (1990): Australian Van Morrison?

Maailmassa on niin paljon hyvää musiikkia, että joskus hyvätkin artistit saattavat jäädä katveeseen jopa vuosikymmeniksi jopa ihan sattumalta. Joskus 80-luvun lopulla kotikuntani toinen Van Morrison-friikki (itseni lisäksi) kehui tällaista uutta aussibändiä jolla oli hyvin Vanmainen meininki, jonka levyn hän oli hankkinut, ja minun piti lainata se koska hän yleensä hankki vain hyviä levyjä - mutta se jäi sitten syystä tai toisesta toteutumatta.

Pikakelaus jonnekin 2010-luvun alkuun, ja jollain kirpparilla tuli vastaan tämä levy. Koska mieleen palasi myös tuo vanha juttu, hoidin sen kotiin - ja saatoin todeta meiningin tosiaan olevan hyvää. En halua korostaa tuota yhteyttä Van the Maniin sen enempää; totta on, että biisit ja toteutus muistuttavat hänen soulimpia albumejaan, ja Black Sorrowsin nokkamiehellä Joe Camillerillä on ääni joka jollakin tavalla muistuttaa Morrisonia - mutta kyllä tämä bändi on ensi kädessä oma itsensä.

Homman nimi on soulahtava keskitien rytmimusiikki, oikeilla soittimilla esitettynä ja hyvillä äänillä laulettuna - Camillerin lisäksi mikin varressa ovat myös naissolistit Linda ja Vika Bull, jotka välillä myös heittävät peliin hienoja kuoro-osuuksia. Sovitukset hivelevät korvia - orkesterin oman viulun ja saksofonin lisäksi kuullaan välillä torvia, pedal steeliä ja tinapilliä. Jos heikompaa lenkkiä kokonaisuudessa haluaa etsiä, niin ehkä sävellykset jäävät soundin ja tunteen palon varjoon, mutta esim. "Never Let Me Go" on maukas pala.

Itse asiassa biisien nimetkin kertovat ehkä jotakin soundista, otteesta - ja kelttiläisen bardimme vaikutuksesta; "Angel Street", "Soul On Fire", "Carried By The Light", "House Of Light"... ja aivan kuin Vaninkin levyt usein ovat, tämäkin on enemmän jonkinlainen immersiivinen kokonaisuus kuin kokoelma, jolta napataan pätkiä soittolistalle.

Black Sorrowskin taisi tulla pohjoiseen tietoisuuteen Australian 200-vuotisjuhlien aikaan 1988, kun täällä markkinoitiin aussimusiikkia laajemminkin, Midnight Oilista lähtien - mutta samoin kuin monet muutkin nimet, Camilleri joukkoineen jatkaa musiikin tekemistä vieläkin. Niitä levyjä ei vain eksy tänne kuin tietoisesti etsimällä - eli juuri tuo katveeseen joutumisen vaara on aina nurkan takana. Pitäisikin skarpata vähän, koska se vähä mitä miehen 2000-luvun tuotannosta olen kuullut on vähintään yhtä hyvää kuin tämä vanhempikin kama.