371. April Wine: The Nature Of The Beast (1981): Mitä on hevi?

Pohdiskeluni siitä, mitä on Hevi, alkoi joskus 1980-luvulla kun kaveripiirissä mietittiin rajanvetoa hard rockin ja heavyn - tai heavy metalin - välillä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Tämän vuosituhannen puolella havahduin sitten tosiasiaan, että metallimusiikissa oli tuhat alalajia, jotka yleensä luokiteltiin vähintään kaksiosaisilla termeillä - "X Y Metal" ja niin edelleen. Koska suuri osa niistä on minulle täysin mielenkiinnottomia - vaikkapa siksi, että en vain kestä n s örinälaulua - asia ei sinänsä ole mikään suuri ongelma, mutta aina välillä se palailee mieleen kun vaikkapa somessa keskustellaan josakin bändistä, ja mietitään onko se heviä vai ei?

Yksi niistä yhtyeistä, joiden tiimoilta tätä keskustelua on käyty, on kanadalainen April Wine. 1970-luvun alkupuolelta alkaen vaikuttanut bändi on tehnyt pitkän rivin albumeja, jotka hyvässä ja pahassa kuvaavat hevimmän rockin haasteita; kannet vaihtelevat typeristä tekorajuihin, samoin sanoitukset, ja vaikka kitarat välillä möyryävät vakuuttavasti, on laulusolisti sen verran puhditon ettei varsinaisesti räjäytä pankkia - ja stemmalaulu on vielä lällympää vaikka sitä ahkerasti käytetäänkin.

Tai ainakin ajattelin näin, kunnes taannoin jäin kuuntelemaan tätä albumia kaikessa rauhassa ja vähän lujempaa, ja -yllätys, yllätys - löysin hyllyssä kauan rauhassa viruneesta lätyskästä ihan uusia puolia. Esimerkiksi "Sign Of The Gypsy Queen" on miltei Thin Lizzymäinen menobiisi kitaravalleineen, "Caught In The Crossfire" ja "Big City Girls" rokkaavat nekin reippaasti, kun taas esim. "Tellin' Me Lies" on ilmavampine riffeineen hyvä esitys, ja "Just Between You And Me" on kuin heviballadiohjekirjan ensimmäisestä luvusta. Eikä kukaan, joka levyttää rypistyksen kuten "Wanna Rock" (soittoaika 2:06), voi olla läpeensä paha.

Kokonaisuus kuulostaa kaiken lisäksi, näin vuosikymmeniä myöhemmin, positiivisella tavalla tyypilliseltä aikakautensa edustajalta - vaikka rokataan, niin komppi on välillä ilmavaa, eikä soundikikkailua harrasteta, mitä nyt parissa kohtaa pieniä syntikkaefektejä. Tällä tietoa lähden tsekkaamaan divareiden uumenista lisää huhtikuun viiniä - itse asiassa tätä levyä seurannut "Power Play" on sekin kerännyt pölyä hyllyssäni vuosikausia.