Vuoden 2018 parhaat

Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…

Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.

Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.

Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.

Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.

Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.

2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...