No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.
Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.
Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti