386. Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988): Klassikkoalbumin mallia

Mikä tekee biisistä klassikon? Ehkä se, että se soi vuosikymmenestä toiseen, onnistuen yhä uudelleen herättämään sen reaktion josta musiikin ystävä tuntee olevansa hyvän äärellä - ja niin, että sen kuulevat ja siten tuntevat monet muutkin. Miljoonasateen "Marraskuu" on sellainen biisi - se toimii minun syyssynkkyyteni kanavoijana ja lievittäjänä vuodesta toiseen, enkä ymmärtääkseni ole ainoa joka kokee niin. Heikki Salo on jo ensilevytyksestään lähtien tehnyt tukun muitakin potentiaalisia klassikoita, mutta tämä kappale kuuluu niistä kaikkein hienoimpiin.

No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.

Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.

Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.

Vuoden 2016 parhaat

Taas on vuosi paketissa, ja on aika pohtia mitä se toikaan - joskin kuluneen vuoden kohdalla yksi tunne kyllä on, että se myös vei aika paljon, Leonard Cohenista ja Sven Zetterbergistä lähtien. Uuttakin musiikkia sentään julkaistiin, mutta jos yritän tiivistää tunnelmia hieman, täytyy todeta viime vuonna havaitsemieni trendien jatkuvan. Olen yhä enemmän kaivautunut vanhaan musiikkiin, ja uusissa hankinnoissanikin lähinnä vanhojen tekijöiden uutuuksiin. Toisaalta olen myös lähinnä Spotifyn kautta löytänyt lukuisia uusia suosikkeja, joista ajan mittaan saattaa tulla jopa kestosellaisia - mutta jotka vielä ovat "vain" lupaavia tapauksia.

Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.

Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.

Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.

Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.

Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.

Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.

70. Miljoonasade: Siskon luo San Diegoon (2000): Hellän karhea tilinpäätös

En tiedä paljonko tämä, yhden Suomirockin legendaarisimman yhtyeen tähän mennessä viimeisin levy aikanaan myi, mutta minulla on sellainen tunne että 80-luvun lopun ja 90-luvun alun lähes megasuosiosta jäätiin aika kauas. Ja se on harmi, koska tämä lätty ei laadultaan ollenkaan jää bändin myydyimpien levyjen varjoon – mutta tämä on mielestäni hieman erityyppinen kuin aikaisemmat levyt.

Miljoonasade oli kunniansa kukkuloilla vähän kuin Beatles aikoinaan – koskaan ei tiennyt milltä seuraava biisi kuulostaa, ja levyt olivat aika iloisia sekoituksia. Siinä mielessä tämä on erilainen – tämä on tietyllä tavalla enemmän rocklevy kuin aikaisemmat, teemat ovat ehkä vakavampia ja yhtyeen soundi piirua rujompi ja yhtenäisempi.

Minua ovat aina viehättäneet eniten Heikki Salon vähän vakavammat biisit, joista tämän levyn ”Pato” on yksi kaikkein hienoimmista; padotun virran käyttäminen täyttymättömän rakkauden ja kaipuun metaforana on loistoveto, sävel ylevän kaihoisa ja esitys hallittu. Nimibiisi on toinen onnistunut balladiviritelmä – jotenkin Eaglesmainen jo tematiikaltaankin. Rockimmassa päässä ”Psykopaimen” ja ”Kylmä johto” ovat oivia esityksiä, ja sitä tavallisempaa puolta edustava ”Tuulen viemää” on jälleen yksi esimerkki Salon kyvystä tehdä ”arjen klassikoita”.

Jos nuo vakavat vedot ovat suosikkejani, niin minusta Miljoonasateen Akilleen kantapää on kupletteihin sortuminen – mutta kas, tämän levyn hellän karheat ”Kukaan ei saa Kaisaa” ja ”Sikspäk-cowboy ja ruususuu” jäävät mieleen jo siksi, että päähenkilöille on luvassa onnellinen loppu – tosin ensinmainitussa jopa konkreettinen sellainen. Ja kun koko levyn sointi on juuri tuo ”hellän karhea”, saattaa itse asiassa olla että tämä onkin bändin paras levy. Ainakin sitä uutta odotellessa – sitä on käsittääkseni tehty jo useamman vuoden ajan?

20. Miljoonasade: Hevonen ja madonna (1993): Tuokiokuvien mestarit

Aika suuri osa suomalaisen rockin elämää suuremmista lauluista on syntyisin Heikki Salon kynästä, useimmat niistä on esittänyt nimenomaan Miljoonasade, eikä millään kyseisen orkesterin levyistä taida olla yhtä monta helmeä kuin juuri tällä – ja vaikka niitä helmiä löytyy, on ”Hevonen ja madonna” ennen kaikkea tasainen kokonaisuus.

Heikki Salon lauluissa on sellainen kielikuvien ja ilmaisujen kultakaivos, jota ei suomeksi ole ylittänyt edes itse Juice. Melkein joka biisistä löytyy joku riemastuttava oivallus, usein istutettuna hienoon tuokiokuvaan elämästä tai tarinaan. Hyvä esimerkki on esimerkiksi ”Uni vie” ja sen mielenkiintoiset visiot – tai ”Alastonmallin” käsinkosketeltava tunnelma.

Yhtyeen sävellykset ovat jotenkin suomalaisia nekin – kaiho on usein läsnä joko suoraan tai viitteellisesti – tämän levyn ”Tuntematon” on yksi sellainen suoraan suoneen iskevä helmi, minun mielestäni itse asiassa kuolematon suomipopin klassikko, jota ei pilaa edes tyhmähkö väliosa. Tosin sovitukset ovat tässä bändissä ihan omaa luokkaansa; Miljoonasade on Suomen beatlesmaisin bändi sikäli, ettei pelkää heittää sekaan vaikka minkälaisia kokonaisuuksia.

Tarkemmin mietittynä juuri tuo tunnelmien ja kuvien luominen on tämän poppoon forte – melkein jokaisesta kappaleesta voi päänsä sisällä kehittää pikku elokuvan. Muiden jo kehumieni kappaleiden lisäksi esim ”Stumpit ja sirpaleet” on aika täydellinen tyhjän tanssilavan ja särkyneiden toiveiden esittely – minäkin olen joskus tainnut laahustaa kotiin mieli mustana tuollaisen illan jälkeen.

Itse asiassa ainoa vakavampi varaus, jonka haluan esittää tätä levyä ja Miljoonasateen tuotantoa koskien, on nimenomaan tietty mieltymys tehdä enemmän tai vähemmän keskikaljahuuruisia/ halpahintaisia renkutuksia, jotka usein ovat muodostuneet jopa jonkinlaisiksi hiteiksi. Tosin juuri tällä levyllä ei sitä ihan renkutuksinta renkutusta ole – ”Nopee soppa” menee läpi jonkinlaisena pastissina.