385. Aino Venna: Aino Vennan joulu (2016): Kestävän kulutuksen joululevy

Viime vuosina, kun CD-levy ja sen myötä musiikkialbumin käsite ovat joutumassa musiikinkulutuksen marginaaliin LP-levyn ja muiden kummajaisten seuraksi, joululevy pitää ilmeisesti kohtuullisen hyvin pintansa instituutiona, ja yhä useampi artisti katsoo asiakseen tehdä myös joululaulukokonaisuuden. Ja miksikäs ei? Vaikka niiden sesonki on muuta musiikkia lyhyempi. se tulee aina uudelleen, ja joulumusiikin estetiikka on ajattomampaa kuin päivän hittikaman.

Minun korvissani tuo suhteellisen valmis formaatti saa aikaan sen, että useimmat joululevyt ovat aika sietämättömiä - joko tekopirteää tip tap hoppfalleraata tai sitten hirressä roikkuvaa pikkulintuparkaa a la Sylvia, esitettynä hyvinkin tiukkaan määritellyin soundein. En välitä kuunnella niitä läpi edes ensimmäistä kertaa, saati sitten tehokuunnella niitä koko joulusesongin ajan. Toisaalta on myös muutamia sellaisia joululevyjä, jotka ovat muuta maata.

Aino Vennan joulu on sellainen levy. Hän yhdistää sumeilematta uutta ja vanhaa materiaalia - melankolisia klassikoita kuten "Varpunen jouluaamuna" ja "Sylvian joululaulu", uudempia hymnejä kuin "Avaruus" tai John Lennonin "Happy Xmas", muita kuin pohjoismaisia tai anglosaksisia lauluja, kuten "Petit Papa Noel" ja "Natas e Manteiga". Hän leikkii sovitusten kanssa - "Joulupuu on rakennettu" on flamencomausteinen menopala, "Joulupukki suukon sai" taas kantriralli - ja äänimaailma on hyvin vennamainen, eli akustiset kielisoittimet saavat paljon tilaa, mutta tarvittaessa kamaa ja volyymia lisätään - ja kielillä leikittely on voimissaan, kun suomen lisäksi tulkintoja on myös englanniksi, ranskaksi ja portugaliksi,

Tuo viimeksimainittu tulkinta, eli "Natas e Manteiga", on suurin suosikkini - en tosin uskalla pisteyttää Ainon portugalintaitoa, vaikka veikkaankin hänen muiden ääntämystensä perusteella sen olevan kelvollista, mutta sovitus, biisin suhteellinen tuoreus minun korvissani ja ennen kaikkea hänen äänensä tekee kokonaisuudesta miltei maagisen. Ylipäätänsä tuo lauluääni on suurin syy siihen, että tämä levy kuuluu niihin joulusellaisiin joita voi kuunnella vaikka juhannuksena, jos niikseen tulee. Hieno artisti, hieno levy - tehty kestävään kulutukseen. Ehkäpä jopa tuleva klassikko?

Vuoden 2016 parhaat

Taas on vuosi paketissa, ja on aika pohtia mitä se toikaan - joskin kuluneen vuoden kohdalla yksi tunne kyllä on, että se myös vei aika paljon, Leonard Cohenista ja Sven Zetterbergistä lähtien. Uuttakin musiikkia sentään julkaistiin, mutta jos yritän tiivistää tunnelmia hieman, täytyy todeta viime vuonna havaitsemieni trendien jatkuvan. Olen yhä enemmän kaivautunut vanhaan musiikkiin, ja uusissa hankinnoissanikin lähinnä vanhojen tekijöiden uutuuksiin. Toisaalta olen myös lähinnä Spotifyn kautta löytänyt lukuisia uusia suosikkeja, joista ajan mittaan saattaa tulla jopa kestosellaisia - mutta jotka vielä ovat "vain" lupaavia tapauksia.

Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.

Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.

Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.

Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.

Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.

Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.