Niinkuin edellisessä postauksessani taisin todeta, minulla on ollut hieman kaksijakoinen suhde Kaihon Karavaanin levytyksiin - yhtäältä Tuure Kilpeläinen on loistava laulaja ja biisintekijä, toisaalta meno menee välillä "keskikaljaetnoksi" joka ei ainakaan kaikissa mielentiloissa uppoa minuun kovinkaan hyvin. Tästä syystä debyytin jälkeiset Karavaanit jäivät minulle hieman etäisiksi - kunnes tämä levy ilmestyi.
"Surusilmäinen kauneus" on periaatteessa tehty samoista ainesta kuin aikasemmatkin levyt, mutta jotain siinä on joka iskee eri tavalla. Ensimmäinen esimerkki, joka kolahti, oli "Mis min buutsit on", joka tavallaan on blueseinta menoa mitä Tuure kumppaneineen on levyttänyt; sen sävelmä, yöhön kaikuva soundi ("ajan pimeään...") ja kiihkeä laulutulkinta toimivat kuin junan vessa. Ylipäätänsä levyn hitaammat esitykset ovat jotenkin sopivan hartaita - vaikkapa "Kesken jää" on sekin bändin nimen mukainen kokonaisuus, kun taas "Henki puolellas on" viittaa sovituksellaan 70-luvun suureen iskelmään, ja "Katu rakkauden" kuuluu Kilpeläisen uran intiimeimpiin esityksiin, ja sekä hänen että taustakuoron lauluesitys ovat ensiluokkaisia. Joskus hyvä tulee hiljaa.
Nopeat biisit taas ehkäpä rokkaavat hitusen enemmän kuin aiemmin. Esimerkiksi "Autiosaari" on aika riehakas esitys, ja "Ikuinen ihastus" pomppii eteenpäin kevyen iloisena, vaikka siinäkin voi kuulla tuon kaihon joka on tämän yhtyeen tavaramerkki. Nimibiisi taas on kuin maantielle luotu. Itse asiassa tältä levyltä voisi kehua erikseen melkein jokaisen biisin, ja vaikka tempo ja volyymi vaihtelevat, on jälki koko ajan tunnistettavaa - asia, joka minusta on hyvän albumin merkki.
Itse asiassa tulin tuon edellisen tekstini jälkeen kuunnelleeksi myös Karavaanin aikaisempaa tuotantoa uusin korvin - yksikään levyistä ei ollut huono, mutta jotenkin tämä ikäänkuin avaa niitäkin jälkikäteen. Tämä on siis eräänlainen Tuure Kilpeläisen uran kulminaatiopiste - onkin mielenkiintoista odottaa, minkälainen seuraava kokonaan uusi levytys onkaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaihon karavaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaihon karavaani. Näytä kaikki tekstit
maanantai 30. huhtikuuta 2018
perjantai 20. huhtikuuta 2018
358. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani (2010): Uusi alku
Pidän Tuure Kilpeläisestä, mutta minulla on välillä ollut pikku ongelmia suhtautua Kaihon Karavaanin tuotantoon. Mitenköhän tämän selittäisin? Tuuren kolme "sooloalbumia" 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli raikas kokonaisuus hyvin soitettua ja laulettua rytmimusiikia, jonka muoto oli aika tiukasti kiinni itse rakastamassani "länsimaisessa populaarimusiikissa". Kun hän sitten muodosti Karavaanin ja laajensi palettiaan, se tuntui tavallaan iskelmäkansan kosiskelulta ja jonkinlaiselta "pseudoetnolta" jonka tahdissa ryystetään kaljaa kuin viimeistä päivää. Tämä levy oli ensin aika hämmentävä kuuntelukokemus.
Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.
Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.
Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.
Toisaalta Tuuren ääni ja sävelkynä eivät kadonneet minnekään, ja soitossa oli sävyjä niinkuin tulkinnoissakin - ja ikäänkuin äänimaailmaa tukien tekstitkin tulkitsivat "uutta Suomea" jossa humpan sijaan saattaa soida vaikka cumbia, mutta sydänsurut ovat ikuisia. Ja kun vaikutteista puhutaan, slaavilainen kaiho on suora jatkumo soololevyjen länsimaisemmalle sinisoinnille.
Levyn kirkkain helmi on hienovaraisen kaihoisa "Lohtu", joka nimensä mukaisesti tarjoaa hellää ymmärrystä yön yksinäiselle kulkijalle, hienosti laulettuna - ja sen kertosäe kuuluu kyllä genren helmiin. Muita hienoja hetkiä ovat mm "Vaeltava aave", joka sekin taivaltaa öistä tietään sinisyyden läpi, ja dramaattinen "Musta sulhanen", jonka soinnissa on kaikuja 60-luvun kantrahtavista iskelmähymneistä. Kautta linjan hyvät laulumelodiat ja hienovarainen soitto luovat varsin eheän kokonaisuuden, jota voi kuunnella yhtä hyvin aurinkoisena kesäpäivänä maantiellä kuin yöllä yksin, syyssateen kasteleman kaupungin läpi kävelemisen jälkeen.
Niinkuin aluksi sanoin, tämä on jotenkin hämmentävää musiikkia - tutunkuuloista mutta persoonallista, perinteisiin nojaavaa mutta omilla jaloilla seisovaa, hyvin sävellettyä ja oivaltavasti esitettyä. Kaiken lisäksi se on mitä ilmeisimmin löytänyt kuulijakuntansa, koskapa syksyllä 2016 julkaistu "Surusilmäinen kauneus" on jo viides albumi tämän poppoon musiikkia, ja vielä koko uran kohokohta - asia johon tulemme palaamaan tässäkin blogissa piakkoin.
Tunnisteet:
Kaihon karavaani,
Tuure Kilpeläinen
perjantai 30. joulukuuta 2016
Vuoden 2016 parhaat
Taas on vuosi paketissa, ja on aika pohtia mitä se toikaan - joskin kuluneen vuoden kohdalla yksi tunne kyllä on, että se myös vei aika paljon, Leonard Cohenista ja Sven Zetterbergistä lähtien. Uuttakin musiikkia sentään julkaistiin, mutta jos yritän tiivistää tunnelmia hieman, täytyy todeta viime vuonna havaitsemieni trendien jatkuvan. Olen yhä enemmän kaivautunut vanhaan musiikkiin, ja uusissa hankinnoissanikin lähinnä vanhojen tekijöiden uutuuksiin. Toisaalta olen myös lähinnä Spotifyn kautta löytänyt lukuisia uusia suosikkeja, joista ajan mittaan saattaa tulla jopa kestosellaisia - mutta jotka vielä ovat "vain" lupaavia tapauksia.
Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.
Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.
Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.
Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.
Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.
Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.
Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.
Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.
Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.
Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.
Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.
Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
