Yksi pitkän linjan musiikillisista suosikeistani on Southside Johnny. Tämä "Brucen kaveri" joka on tehnyt valloittavaa suurieleistä mutta dynaamista rhythm & bluesmusiikkia levyllä jo yli neljänkymmenen vuoden ajan - ja elävässä elämässä käytännössä jo puolisen vuosisataa. Hänen orkesterinsa Asbury Jukes on vaihtanut kokoonpanoa ja välillä nimeäänkin, mutta sekin on kulkenut mukana ainakin suurimman osan ajasta. Paria lievää tuotannollista kokeilua lukuunottamatta paketti on ollut kasassa alusta alkaen. Sitä asiaa todistaa vaikkapa tämä pumpun debyyttialbumi vuodelta 1976, joka on ns. valmista kauraa.
Alkuaikoina Jukesin levyillä kävi vierailijoitakin - laulullisesti sitä ei olisi tarvittu, vaan onhan Johnnyn ja Ronnie Spectorin duetto levyn päättävällä "You Mean So Much To Me":lla rakastettava esitys, eikä Lee Dorseykaan häpeä rooliaan "Got To Get You Off Of My Mind":in osapuolena. Pääosassa on silti Johnny itse, "ainoa valkoinen poika Jersey Shorella, joka osasi laulaa bluesia viisi settiä illassa", ja sitten tämä bändi, joka varsinkin torvipuolella soi kuin kone. Sen huomaa pistämättömoissä menopaloissa kuren "Broken Down Piece Of Man", juuri noissa duetoissa, tai hieman letkeämmin soivissa paloissa kuin "Fanny Mae" tai "It Ain´t The Meat (It´s The Motion)", joka käsittääkseni ei kerro HK:n logistiikasta.
Huippubiisit ovatkin sitten kaikkien aikojen sellaisia. Nimibiisi on sellainen sovituksellinen ja tulkinnallinen riemuvoitto torvineen, jousineen ja kaikkineen, että se oikeastaan vähän latistaa paria seuraavaa biisiä, mutta vasta "The Fever" on lopullinen niitti. Tämän kaihoisan hymnin laulutulkinta on yksi ikisuosikeistani, ja taas kerran sovitus on loistava; kaiho tihkuu kaiuttimista urkujen ensi parahduksesta jokaiseen torvibreikkiin. Kun Johnnyn kavereista puhutaan, täytyy tietysti tässä vaiheessa mainita kitaristi/tuottaja Steven Van Zandt ja tämänkin laulun tehnyt Bruce Springsteen. Yhteistyö jatkui myöhemminkin, mutta nämä ensialbumin kukkaset ovat sen kauniimpia hedelmiä.
Joissakin tapauksissa (tai ehkä jopa periaatteessa) voisin olla sitä mieltä, että vuosikymmeniä kestävä tasakuuloisuus ei ole positiivinen määritelmä - mutta tässä tapauksessa voin todeta, ettei hyvää reseptiä kannata muuttaa liikaa. Jonkun määritelmän mukaan tämä on "kovaksikeitettyä sinisilmäsoulia"; jossakin on Jukesia kutsuttu maailman parhaaksi baaribändiksi - oli miten oli, homma toimi 1976 ja toimii vieläkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Asbury Jukes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Asbury Jukes. Näytä kaikki tekstit
tiistai 26. syyskuuta 2017
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1976
Vuonna 1976 minun oma musiikkimakuni oli vasta heräämässä ja muotoutumassa - Beatlesin lisäksi tykkäsin lähinnä Abbasta ja kotimaisista iskelmistä. Siinä ei ole mitään pahaa - ihan hyvää musiikkia, mutta aika kevyttä näihin myöhemmin löytämiini suosikkeihin verrattuna.
Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.
Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.
Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.
Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.
Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.
Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.
Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.
Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.
Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.
Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.
Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.
Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.
Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.
Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
200. Southside Johnny & The Asbury Jukes: Love Is A Sacrifice (1980): Torvilla läpi äänivallin
Koska olen jo aikaisemmin puinut maailman epäoikeudenmukaisuutta (lähinnä sitä, ettei Southside Johnny ole maailmantähti), voin tällä kertaa keskittyä pelkästään itse musiikin kehumiseen. Tämä, Johnnyn viides albumi, on Jukesin kakkosversion tuotannon huippu. Poissa on Little Steven, poissa ovat Bruce Spingsteenin tekemät laulut, mutta Billy Rush paikkaa sekä kitarassa että laulunteossa, ja soundi on kehittynyt huippuunsa; tässä ei ole yhtä paljon ilmavuutta, jousia ja vanhoja laulubändejä kuin "ykkösversion" tuotannossa, mutta voimaa löytyy sitäkin enemmän - eikä dynamiikka ole kadonnut mihinkään.
En yksinkertaisesti voi vastustaa sellaisia mestariteoksia kuin "Murder"; säkeistöt uhkuvat pidäteltyä voimaa, joka pääsee valloilleen kertosäkeessä, riffi on hieno ja ne torvet... Tämä on varmaankin yksi blues/soulpohjaisen rockin unohdetuimmista klassikoista, mutta ei välttämättä edes tämän levyn paras biisi. Levyllä on muitakin hienoja hetkiä, kuten vauhdikas kaahaus "Restless Heart", toinen voimaballadi "Love When It´s Strong", soulia tihkuva "Goodbye Love", hiljaisempi balladi "Long Distance"... parissa tapauksessa soundi ehkä vie voiton sävellyksestä, mutta kaiken yllä leijuu tuo ääni - ja torvet, joilla parhaimmillaan voisi läpäistä äänivallin.
Ja kaiken kruununa on "nimibiisi" "Why Is Love Such A Sacrifice" - joka on hevimpi kuin suurin osa keskivertoisen hevibändin tuotannosta, kuulumatta edes koko genreen. Tässä kappaleessa kaikki nuo edellämainitut osat - kitarariffi, sävellys, torvet, laulu (ja ah! Tuo naisääni joka duetoi kertosäkeessä) - yhdistelmänä, joka lyö kaikki ns. areenarokkarit laidalta 6-0 - ja siltäkin alalta löytyy sentään ihan hyviä artisteja...
Tämäkin levy kuuluu siihen osaan kokoelmaani, joka on hankittu ennen CD:n aikakautta, ja joka siksi on välillä jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle soittamiselle - mutta kauheinta on etten ikinä ole nähnyt sitä digitaalisessa muodossa (vaikka se on kyllä julkaistu myös CD:nä); sitä on myös turha etsiä esim. Spotifystä. Eli tämä länsimaisen populaarimusiikin mestariteos, jonka tulisi kuulua jokaisen musiikkikokoelman kulmakiviin, lienee tällä haavaa aika harvojen herkkua. Southside Johnny itse on sentään, 90-luvun suhteellisen hiljaiselon jälkeen, elossa ja voimissaan, ja uusiakin levytyksiä ilmestyy tämän tästä. Niistäkin kuulemani esimerkit ovat hyviä - mutta eivät tämän lätyn luokkaa.
En yksinkertaisesti voi vastustaa sellaisia mestariteoksia kuin "Murder"; säkeistöt uhkuvat pidäteltyä voimaa, joka pääsee valloilleen kertosäkeessä, riffi on hieno ja ne torvet... Tämä on varmaankin yksi blues/soulpohjaisen rockin unohdetuimmista klassikoista, mutta ei välttämättä edes tämän levyn paras biisi. Levyllä on muitakin hienoja hetkiä, kuten vauhdikas kaahaus "Restless Heart", toinen voimaballadi "Love When It´s Strong", soulia tihkuva "Goodbye Love", hiljaisempi balladi "Long Distance"... parissa tapauksessa soundi ehkä vie voiton sävellyksestä, mutta kaiken yllä leijuu tuo ääni - ja torvet, joilla parhaimmillaan voisi läpäistä äänivallin.
Ja kaiken kruununa on "nimibiisi" "Why Is Love Such A Sacrifice" - joka on hevimpi kuin suurin osa keskivertoisen hevibändin tuotannosta, kuulumatta edes koko genreen. Tässä kappaleessa kaikki nuo edellämainitut osat - kitarariffi, sävellys, torvet, laulu (ja ah! Tuo naisääni joka duetoi kertosäkeessä) - yhdistelmänä, joka lyö kaikki ns. areenarokkarit laidalta 6-0 - ja siltäkin alalta löytyy sentään ihan hyviä artisteja...
Tämäkin levy kuuluu siihen osaan kokoelmaani, joka on hankittu ennen CD:n aikakautta, ja joka siksi on välillä jäänyt ansaitsemaansa vähemmälle soittamiselle - mutta kauheinta on etten ikinä ole nähnyt sitä digitaalisessa muodossa (vaikka se on kyllä julkaistu myös CD:nä); sitä on myös turha etsiä esim. Spotifystä. Eli tämä länsimaisen populaarimusiikin mestariteos, jonka tulisi kuulua jokaisen musiikkikokoelman kulmakiviin, lienee tällä haavaa aika harvojen herkkua. Southside Johnny itse on sentään, 90-luvun suhteellisen hiljaiselon jälkeen, elossa ja voimissaan, ja uusiakin levytyksiä ilmestyy tämän tästä. Niistäkin kuulemani esimerkit ovat hyviä - mutta eivät tämän lätyn luokkaa.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha
Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.
Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.
Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...
Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.
Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.
Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...
Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.
maanantai 16. helmikuuta 2009
17. Southside Johnny & Asbury Jukes: Reach Up And Touch The Sky (1981): Sata lasissa ja torvet soi
Mikä se on, se voima joka saa sinut pomppimaan ympäri rakennusta hullun kiilto silmissä, laulaen täyttä kurkkua vaikkakin nuotin vierestä, kaulailemaan ventovieraita ihmisiä, tuhlaamaan viimeiset rahasi kaljaan jonka läikytät vierustoverisi päälle – ja hän vain virnuilee, samanlainen hullun kiilto silmissään? Se on tietysti hyvän musiikin vapauttava voima. Sellainen, jonka voi tuntea vaikkapa silloin, kun yksi maailman parhaista valkoisista R&B-laulajista oikein pääsee vauhtiin, kymmenmiehinen bändi taustallaan. Sellaista musiikkia on Southside Johnnyn ja hänen Asbury Jukesinsa klassinen livelevy, ”Reach Up And Touch The Sky”.
Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.
Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.
Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.
Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.
Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.
Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.
Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.
Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
