Maailman paras levy 1976

Vuonna 1976 minun oma musiikkimakuni oli vasta heräämässä ja muotoutumassa - Beatlesin lisäksi tykkäsin lähinnä Abbasta ja kotimaisista iskelmistä. Siinä ei ole mitään pahaa - ihan hyvää musiikkia, mutta aika kevyttä näihin myöhemmin löytämiini suosikkeihin verrattuna.

Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.

Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.

Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.

Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.

Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.

Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.

Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.

73. Thin Lizzy: Johnny The Fox (1976): Romanttisen hevin merkkipaalu

Kaikkien aikojen hevibändi Thin Lizzy löi vuosina 1976-1979 tiskiin hämmentävän kovan kokonaisuuden; neljä peräkkäistä studioklassikkoa, joista kolme ensimmäistä puolentoista vuoden sisään, ja vielä ehkä kaikkien aikojen paras livetupla. Olen aikaisemmin kehunut pystyyn tämän sarjan kolmannen lätyn, vuoden 1977 ”Bad Reputation”in, mutta tämä sen edeltäjä on yhtä lailla klassinen levy – ainoa asia, jossa tämä ehkä jää jälkeen, on kokonaisuus sikäli, että tälle levylle eksyi pari puolivillaisempaa esitystä, mutta sarjassa ”levyn kuuden parhaan laulun keskiarvo” tämä saattaa olla paras koskaan tehty rocklevy.

Ensinnäkin Phil Lynott on yksi suosikkilaulajistani; hän pystyi olemaan samaan aikaan herkkä ja uhkaava, raaka ja romanttinen, keltti- ja soullaulaja, toiseksi hänen laulutekstinsä olivat parhaimmillaan niin lähellä runoutta kuin hevibändissä – tai missään muussakaan rockbändissä – voi päästä, kolmanneksi sävellyksetkin olivat usein hyvin, ja kaiken lisäksi bändi soitti kuin unelma.

Tämän levyn kohokohtia ovat aloitus ”Johnny” – siihen asti funkein tehty hevibiisi (mutta odottakaapas vain), levyn hitti ”Don´t Believe A Word”, jonka riffi on klassikko ja koko 2 minuuttia 20 sekuntia kappaletta on täyttä asiaa ilman mitään feidausloppua, B-puolen aloitus, nimibiisi ”Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed”, joka sitten on vielä aloitustakin funkympi, kitarakaahaus ”Massacre” sekä levyn lopettava taisteluhymni ”Boogie Woogie Dance”, jota on vaikea edes kuvailla. Väliin mahtuu muutama rauhallisempi hetki, kaikki hyviä biisejä mutta ehkä hieman ylisentimentaalisia – tosin ”Old Flame”n vaikerrus lähenee jo taidetta.

Ja levyn kymmenen laulun kokonaisuus kestää 36 minuuttia ja rapiat päälle – tämä on kaiken lisäksi oikea älppäri, jonka esityksiä ei venytetä yli sietokyvyn – vaikka muutamaa kappaletta kernaasti kuuntelisi kauemminkin.