Chicagosta ollaan monta mieltä. Alussa se oli progressiivista taidetta, välillä "vain" viihdettä ja ennen unhoon vaipumistaan vielä vihatun stadionmössön airut. Itse pystyn sujuvasti kuuntelemaan jopa 80-luvun syntikoin siloiteltuja levytyksiä - joskin valikoiden - ja pidän myös bändin hieman kunnianhimoisemmista alkupään levytyksistä, mutta suurimmat suosikkini Chicagon tuotannossa mahtuvat intervalliin 8-14 eli noin vuosiin 1975-1980.
Tämä numero 13 ilmestyi saumaan, jossa bändin suosio oli vähenemään päin, kriitikot olivat kääntäneet selkänsä jo ajat sitten, ja rivit olivat vielä sekaisin yhden perustajajäsenen, kitaristi Terry Kathin tapaturmaisen kuoleman jäljiltä. Se on silti monipuolinen paketti iskusävelmiä, joissa torvisektio on vielä tärkeässä osassa, ja useammalle bändin jäsenistä jakautuva sävellys- ja sanoitusvastuu toimii kohtuullisen hyvin. Myös useamman laulusolistin käyttö värittää kokonaisuutta.
Aloitus, yhdeksänminuuttinen (!) diskokomppinen (!!) "Street Player" toimii hyvin noista ominaisuuksistaan huolimatta, mausteenaan jazztrumpetisti Maynard Fergusonin panos. "Mama Take" ja "Loser With A Broken Heart" ovat Peter Ceteran voimannäytteitä, mutta vielä ilman hänen kasarihittiensä siirappisuutta. "Aloha Mama" svengaa mukavasti, "Reruns" rakentuu korvamatoriffin ympärille, ja "Run Away" on mieltänostattava loppukaahaus. Ja kuten jo totesin, vielä tässä kohtaa nuo torvet ovat tärkeä osa bändin identiteettiä ja sointia.
Chicagon 80-luku, tarkalleen ottaen noin albumit 16-20, olivatkin sitten jonkinasteista hakotietä, mutta sen jälkeen huomattavan harvakseen julkaistut uudet studioäänitteet ovat olleet jonkinasteista paluuta siihen, mikä teki tästä yhtyeestä suositun. Se on kuitenkin toinen tarina.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chicago. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chicago. Näytä kaikki tekstit
maanantai 29. toukokuuta 2017
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1974
En tainnut 12-vuotiaana olla kaikkein tavallisin Chicagofani, mutta kun noin 1977 parhaan kaverini kanssa kävin läpi hänen isoveljensä levyhyllyä, tämän vielä silloin torvivoittoisen jazzrockbändin tuotanto teki herkkään mieleen aikamoisen vaikutuksen. Ennen kaikkea minua kiehtoi jo silloin yhtyeen monipuolisuus - ominaisuus, jota vanhempana huomaan arvostavani yhä enemmän. Yhtyeen kaikkein suurimmat huiput tulivat 1970-luvulla, ja minun korvissani ehkä kirkkain niistä on vuonna 1974 ilmestynyt herkkä "Wishing You Were Here". Puhaltimet, dynamiikka ja Peter Ceteran hunajainen (tai imelä, miten sen nyt ottaa) ääni muodostavat aika maukkaan kokonaisuuden.
Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.
Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.
Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.
Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,
Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.
Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.
Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.
Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,
tiistai 21. heinäkuuta 2009
45. Chicago: XIV (1980): Dinosaurus voimissaan
Varhaisteinivuosinani minulla oli ystävä, jonka isoveli oli muusikko ja torvisoittokunnan varajohtaja, ja niinpä talon levyhyllystä löytyi kaikennäköistä hienoa, jota ei tavallinen listamusiikin kourissa riutuva nuori olisi edes päässyt kuulemaan, niinkuin esim. Chicagon alkutaipaleen kunnianhimoiset torvikaahaukset. Koska minua kuitenkin torvisovituksia enemmän kiehtoivat hyvät kappaleet ja kokonaissointi, tämä yhtyeen tuotannossa tuntijoiden mielestä vähäisempi lätty oli huomattavasti enemmän minun mieleeni.
Tämän levyn jälkeen Chicago lipesi hittijahdissaan stadionrockiin ja pääsikin samalla takaisin listoille, mutta samalla bändin viehätysvoima väheni huomattavasti. Parhaat Chicagon levyistä olivat juuri sellaisia kokonaisuuksia, joilta saattoi seuraavaksi kuulla mitä tahansa, ja tämä levy oli tavallaan kehityksen huipennus – ja ilmeisesti juuri siitä syystä ensimmäinen bändin historian aikana, joka ei noussut listoille, niinkuin eivät tehneet siltä lohkotut sinkutkaan.
Monipuolisuus oli siis vielä valloillaan vuonna 1980 - niinpä tältä löytyy Peter Ceteran balladeja (”Upon Arrival”, ”Birthday Boy”, ”Song For You” ja kaiken kruunava “Where Did The Lovin´ Go”), funkahtavaa menoa (”Thunder & Lightning” tai ”Hold On”), suoraa rockia (”The American Dream”) ja enempi keskitien popmusiikkia – melkein kaikki kappaleet olivat hyviä sävellyksiä, ja kunnon torvisektiota ei voita mikään silloin kun se on sovitettu sopivasti aisoihin.
Chicago taitaa kuulua kaikkein parjatuimpiin popmusiikin dinosauruksiin – ja ihan syystä, jos esim. kuuntelee heidän 80-luvun tuotantoaan, joka tietyllä tavalla on kuin vesipöhöisen aikuisrockin määritelmä – mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monet yksittäiset kappaleet ja jotkut albumit (minun kirjoissani tämän lisäksi edeltäjä, eli tietysti Chicago 13) ovat jopa loistavia. Ja nykyisin, kun listoilla mellastavat aivan toiset nimet, löytyy aikuisrockin historiasta paljon mielenkiintoista keski-ikäistyvälle popfriikille.
Niinkuin monet muutkin teinivuosien suosikkilevyni, tämä on ollut välillä poissa kierrosta kun C-kasettikopio on turmeltunut, mutta jostain syystä olen sen saanut CD:nä käsiini, ja nyt se taas välillä soi – keski-ikäisen elämän taustana. Ehkä se on luonnollisempi olotila Chicagon musiikille – mutta minuun se meni täydestä jo ilmestyessään.
Tämän levyn jälkeen Chicago lipesi hittijahdissaan stadionrockiin ja pääsikin samalla takaisin listoille, mutta samalla bändin viehätysvoima väheni huomattavasti. Parhaat Chicagon levyistä olivat juuri sellaisia kokonaisuuksia, joilta saattoi seuraavaksi kuulla mitä tahansa, ja tämä levy oli tavallaan kehityksen huipennus – ja ilmeisesti juuri siitä syystä ensimmäinen bändin historian aikana, joka ei noussut listoille, niinkuin eivät tehneet siltä lohkotut sinkutkaan.
Monipuolisuus oli siis vielä valloillaan vuonna 1980 - niinpä tältä löytyy Peter Ceteran balladeja (”Upon Arrival”, ”Birthday Boy”, ”Song For You” ja kaiken kruunava “Where Did The Lovin´ Go”), funkahtavaa menoa (”Thunder & Lightning” tai ”Hold On”), suoraa rockia (”The American Dream”) ja enempi keskitien popmusiikkia – melkein kaikki kappaleet olivat hyviä sävellyksiä, ja kunnon torvisektiota ei voita mikään silloin kun se on sovitettu sopivasti aisoihin.
Chicago taitaa kuulua kaikkein parjatuimpiin popmusiikin dinosauruksiin – ja ihan syystä, jos esim. kuuntelee heidän 80-luvun tuotantoaan, joka tietyllä tavalla on kuin vesipöhöisen aikuisrockin määritelmä – mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monet yksittäiset kappaleet ja jotkut albumit (minun kirjoissani tämän lisäksi edeltäjä, eli tietysti Chicago 13) ovat jopa loistavia. Ja nykyisin, kun listoilla mellastavat aivan toiset nimet, löytyy aikuisrockin historiasta paljon mielenkiintoista keski-ikäistyvälle popfriikille.
Niinkuin monet muutkin teinivuosien suosikkilevyni, tämä on ollut välillä poissa kierrosta kun C-kasettikopio on turmeltunut, mutta jostain syystä olen sen saanut CD:nä käsiini, ja nyt se taas välillä soi – keski-ikäisen elämän taustana. Ehkä se on luonnollisempi olotila Chicagon musiikille – mutta minuun se meni täydestä jo ilmestyessään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
