Maailman paras levy 1974

En tainnut 12-vuotiaana olla kaikkein tavallisin Chicagofani, mutta kun noin 1977 parhaan kaverini kanssa kävin läpi hänen isoveljensä levyhyllyä, tämän vielä silloin torvivoittoisen jazzrockbändin tuotanto teki herkkään mieleen aikamoisen vaikutuksen. Ennen kaikkea minua kiehtoi jo silloin yhtyeen monipuolisuus - ominaisuus, jota vanhempana huomaan arvostavani yhä enemmän. Yhtyeen kaikkein suurimmat huiput tulivat 1970-luvulla, ja minun korvissani ehkä kirkkain niistä on vuonna 1974 ilmestynyt herkkä "Wishing You Were Here". Puhaltimet, dynamiikka ja Peter Ceteran hunajainen (tai imelä, miten sen nyt ottaa) ääni muodostavat aika maukkaan kokonaisuuden.

Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.

Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.

Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.

Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,

171. Blue Öyster Cult: Secret Treaties (1974): Musiikkia lokeroinnin tuolta puolen

Nuorena kaikki oli niin helppoa. Nykyisin metallia on niin monenlaista - "ja se kuulostaa kaikki samanlaiselta meteliltä ja örinältä" - mutta vielä 80-luvun alkuvuosina kiistelimme joskus kaverien kanssa siitä, mikä oli heviä ja mikä hard rockia, eikä muita vaihtoehtoja juuri ollut. Oli miten oli, kunnon hevibändin musiikki oli äänekästä, siinä oli paljon ja säröisiä kitaroita, ja sitä laulettiin korkealta ja kovaa.

Huomasin jo silloin, että pidin 70-luvun levytyksistä enemmän kuin (silloin) uusista, eikä minun yleisesti ottaen ole ollut syytä muuttaa käsitystäni sen jälkeen. Thin Lizzy, Deep Purple seuraajineen, Led Zeppelin, Ufo... siinähän niitä on. Ja sitten tämä BÖC, joka taas kuului niihin bändeihin jotka tuotannollaan haastoivat teinipojan käsitystä siitä, että maailma ja musiikki ovat määriteltävissä ja lokeroitavissa. Bändillä oli ajoittain mahtavia kitaravalleja mutta välillä se teki ihan popmusiikkia. Laulu oli ihan pätevää - mutta välillä se jotenkin hukkui yleiskuvaan. Ja teksteissä käsiteltiin rutiininomaisesti teemoja, joista joku David Coverdale ei varmaan ollut kuullut puhuttavankaan.

Jo tuolloin varsinkin tämä, bändin kolmas lätty, muodostui suosikikseni, eikä se ole menettänyt asemaansa vieläkään. Hämärien tekstien, jännittävien sovitusten, omaperäisten sävellysten ja persoonallisen ulosannin yhdistelmä on voittaja. Aloitus "Career Of Evil" omaa yhden suosikkiriffeistäni tai -kuvioistani (niin, pitää kehua myös kosketinten osuus bändin soundissa - varsinkin ennenkuin he 80-luvulla vajosivat syntikkasuohon), ja tekstin ja sävellyksen muodostama kokonaisuus on loistava - esimerkiksi jännite B-osan (?) sulosävelten ja tekstin uhkausten välillä voittaa minkä tahansa sankarihevibändin uhon.

Levy on tasoltaan koko matkan kova, mutta viimeiset kaksi kappaletta räjäyttävät pankin. "Flaming Telepaths" on jotenkin unenomaisen hypnoottinen hymni, joka olisi loistava päätös mille tahansa albumille. Tällä levyllä sitä vain seuraa "Astronomy", joka vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin on yksi tämän genren suosikkilauluistani. Majesteettinen melodia, taas kerran hämärä teksti, sovitus jossa kitarat ja koskettimet luovat mielenkiintoisen aggressiivisen majesteetillisen kokonaisuuden (huomatkaa kuinka adjektiivit pitenevät...). Jossakin yhteydessä olen lukenut Blue Öyster Cultistä määritelmän "psychedelic noir", ja se kyllä mielestäni sopii hyvin varsinkin tässä yhteydessä.

Vaikka en erityisemmin välitä kauhuelokuvista, olen joskus jonkun nähnyt - ja sama pätee esimerkiksi hyviin trillereihin; tehokkainta ei ole hirveyksillä mässäily, joka on lähinnä vastenmielistä, vaan pahan uhka, hirveiden asioiden mahdollinen tai jopa todennäköinen tapahtuminen. Juuri tämän logiikan mukaan BÖC on hevimpi bändi kuin mikä tahansa myöhemmin kartalle tullut metelöitsijäpoppoo - nämä jätkät osaavat olla uskottavasti uhkaavia.