Maailman paras levy 1969

Vaikka välillä tuntuu siltä kuin kaikki hyvä musiikki olisi tehty jo kauan sitten, ja tämän päivän skene vain olisi vanhan toistoa, ovat jotkut asiat sentään nykyisin paremmin kuin ennen.Yksi näistä asioista on naispuolisten artistien esiinmarssi - 2000-luvun laulajista miltei enemmistö suosikeistani on naisia, kun taas vielä 1960-luvulla tilanne oli toinen. Muutamia soullaulajia lukuunottamatta naispuoliset suosikit ovat harvassa - mutta onneksi ne jotka olen löytänyt ovat sitäkin etevämpiä.

Useimmat näistä suosikeistani ovat afroamerikkalaisia, mutta ainakin yksi poikkeus löytyy - umpibrittiläinen Dusty Springfield, joka tosin parhaimmillaan kuulostaa mustalta hänkin. Hänen aikaisemmat levytyksensä ovat enemmänkin poppia tai viihdettä - huippuna ehkä kaikkien aikojen Jacques Breltulkinta "If You Go Away" - mutta armon vuonna 1969 hän teki albumin joka sitten onkin melkein silkkaa soulia kannesta kanteen. "Dusty In Memphis" (lähemmin täällä) tehtiin nimensä mukaisesti soulin kotiseudulla, soittajat osaavat asiansa ja Dusty laulaa kuin henkensä edestä.

Myös rockin puolella alkoi tähän aikaan löytyä myös oikeita naissolisteja - Janis Joplin ja Grace Slick ehkä etunenässä - mutta varsinainen vyörytys alkoi vasta vähän myöhemmin. Pakko on myös myöntää, että muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kumpikaan näistä - Joplin tai Slickin Jefferson Airplane - eivät koskaan kuuluneet suurimpiin suosikkeihini; sen sijaan esim. Carla Thomas, Aretha Franklin ja Gladys Knight olivat ja ovat mieluisampaa kuultavaa.

Ja toisaalta on todettava, että vuoden 1969 musiikki-ilmiö sittenkin taisi olla ihan valkoisten miesten bändi, kalenterivuoden aikana kolme albumia markkinoille pukannut Creedence Clearwater Revival. Minun korvissani John Fogertyn ja kumppaneiden poppia ja juuria yhdistänyt keitos ei kertaakaan kestänyt koko albumin pituudelta, mutta yksittäiset hitit toimivat hyvin. Vielä 1970-luvun lopulla, kun itse innostuin musiikista, CCR:n hittejä höylättiin jopa kyllästymiseen asti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, mutta Down On The Corner toimii vieläkin, ei vähiten älyttömän tarttuvan riffinsä voimalla.

CCR ja osittain myös Dusty Springfield kuuluvat niihin suosikkeihini, jotka uuden vuosikymmenen mukana siirtyivät taka-alalle - ja monet muut suosikit kehittyivät uusiin suuntiin. Siinä mielessä tämä oli "viimeinen popvuosi", kun taas 1970-luku toi mukanaan uudet, rouheammat ja monipuolisemmat soundit.

276. Dusty Springfield: Dusty In Memphis (1969): Sielulla ei ole väriä

Koko musiikinharrastukseni ajan minua on häirinnyt väittely siitä, mikä on mukamas aitoa ja mikä ei, miten "autenttista sitä-ja-sitä voi tehdä vain sellainen-ja-sellainen tyyppi". Minun korvissani hyvä musiikki on hyvää musiikkia, jos se on tehty siten että se koskettaa minua. Joissakin tapauksissa kuulemani hyvä musiikki on johdattanut minut alkulähteelle joka on ollut vielä parempaa - mutta toisinaan erilainen tulkinta on selvästi paikallaan.

Yksi tyypillinen väite on esim. ettei valkoinen ihminen voi tehdä hyvää soulia (joka siis lähtökohtaisesti on mustaa musiikkia), ja tämän väitteen naurettavuuden minun korvissani todistaa lopullisesti tämä levy, jonka laulaa brittiläinen valkoinen nainen memphisläisten muusikkojen säestämänä (ja oletettavasti soittajakaarti on sekä mustaa että valkoista, niinkuin siellä oli tapana).

Dusty Springfieldin hieno ääni on tietenkin kotonaan suurissa balladeissa, mutta se taipuu myös juurevampiin biiseihin sekä intiimiin kerrontaan. Tämän levyn hittibiisi, keskitempoinen "Son Of A Preacher Man", olisi kotonaan vaikkapa Aretha Franklinin levyllä torvineen ja kuoroineen, ja "I Can´t Make It Alone" on samaa tyylilajia. Ylipäätänsä ilmava mutta orgaaninen soundi hivelee korvia. "Just A Little Lovin´" ja "Just One Smile" edustavat sitä intiimimpää puolta, kun taas "Windmills Of Your Mind" osoittaa soundin venyvän myös viihteeseen muuttumasta imeläksi.

Oikeastaan jokainen levyn yhdestätoista raidasta on hyvä, ja runsaan puolen tunnin LP-formaatti osoittaa toimivuutensa - kyllästymisestä ei ole pelkoakaan. Ja koko pakettia leimaa minusta nimenomaan sielukkuus - jolla ei todellakaan ole mitään ominaisväriä.